Arkistot: Kolumnit

Olen voinut tänä kesänä viettää paljon järven rantamaisemissa, jossa pieni kesämökkimme on. Kiitollisuus on noussut usein ajatuksiin, kun on katsellut kaunista ja puhdasta suomalaista luontoa. Kuinka Luojamme onkaan osannut tehdä sopusuhtaisen värimaailman, joka vaihtelee koko ajan valon ja varjojen muuttuessa. Hän on tehnyt luonnon pienet sekä suuret ihmeet.

Erityisesti lintujen elämää on ollut mielenkiintoista seurata. Huhtikuussa ja vielä toukokuussakin näkyi paljon parien muodostumasta ja pesien rakentamispuuhia. Ensimmäiset sorsanpoikueet olivat tiiviinä ryhmänä vedessä jo toukokuun lopulla, samoin joutsenparin jälkikasvu. Nyt elokuussa poikaset ovat jo melkein emonsa kokoisia. Sorsan ja joutsenen poikanen oppii nopeasti löytämään syötävänsä, kun se seuraa emonsa erimerkkiä. Samoin kuikan poikanen sukeltaa tyylikkäästi ja pitkälle emonsa opastamana.

Lintujen elämässä tapahtuu nopeasti se, mitä ihmisillä vie vuosikymmeniä. Mutta myös meidän elämässämme esimerkillä on suuri merkitys. Aikuiset näyttävät mallia omasta elämäntavastaan nuoremmille. Näin tapahtuu kodeissa, sen lähiympäristössä ja kouluissa. Vanha ajatus, “älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon”, ei pitkälle kannattele. Mikä voisi olla asia, jonka soisi lastemme ja nuortemme omaksuvan elämäntapaansa? Olisiko se, että tulee katsella ympärilleen ja miettiä, voisinko minä tehdä jotakin. Voisinko juuri nyt rohkaista tai auttaa ihmistä, joka tukea tarvitsee. Voimme olla näin esimerkkinä toisillemme ja se voisi antaa monille rohkeutta osoittaa välittämistä tässä maailmassa.

Jeesukselta kysyttiin kerran, mikä on tärkeintä elämässä. Hän vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Tällainen tapa elää on Jumalan meille tarkoittama ja hän antaa meille siihen voimavaroja. Näin eläen, voimme unohtaa ainakin hetkeksi oman elämämme tarpeet ja huolet. Mutta nekin meillä on mahdollisuus viedä rukouksessa Jumalalle ja hän kuuntelee meitä.

Erkki Suhonen,
Launeen seurakunnan kesäpappi

Nykyaikaan kuuluvat television suositut talent showt, joissa ihmiset kilpailevat erilaisilla lahjakkuuksillaan. Mutta jo Raamatussa puhutaan talenteista… vähän eri merkityksessä tosin.

Tämän viikon evankeliumissa Jeesus kertoo vertauksen rikkaasta miehestä, joka uskoo jättiomaisuutensa palvelijoiden vastuulle. Isäntä käyttää tuon ajan suurta rahayksikköä talenttia ja antaa yhdelle viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi, viimeiselle yhden. Yksi talentti vastaa 6000 denaaria eli tavallisen työläisen yli 20 vuoden palkkaa. On kyse siis huikeista summista. Muistatko, miten sitten kävi?

Ensimmäiset palvelijat ottivat talenttinsa heti käyttöön ja saivat mukavasti voittoa. He pystyivät antamaan isännälle sijoituksen kaksinkertaisena takaisin. Mutta kolmas palvelija pelkäsi. Hän ei luottanut kykyihinsä, vaan hautasi hopeatalenttinsa maahan. Ei hän hävittänyt isännän omaa, mutta ei saanut sitä kasvamaankaan.

Lopussa isäntä käy palvelijoiden kanssa tilit läpi. Maahan hautaaja saa ankaran kohtalon. Raamatunlukija jää ihmettelemään. Pitääkö tässä ryhtyä tekemään rahaa, jotta kelpaisi Jumalalle? Ei suinkaan!

Vertaus puhuu siitä, että Jumala on antanut meille arvokkaita lahjoja, kykyjä (eli talentteja), joita hän haluaa meidän käyttävän toisten ihmisten hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Arkiset lahjat ja erityiset kyvyt on tarkoitettu käyttöön. Ennen kaikkea Jumala tarjoaa meille suurta pelastuksen lahjaa, Jeesuksen sovitustyötä. Se kannattelee meitä koko elämän läpi, antaa rohkeutta ja toivoa ja vie meidät kerran taivaan rauhaan. Tällaista lahjaa ei missään nimessä kannata haudata maahan, vaan ottaa käyttöön jokaisen päivän voimaksi.

Riitta Särkiö

Kesää on toivottavasti vielä jäljellä, vaikka sateisen heinäkuun tunnelmat eivät aina olleet niin aurinkoisia. Kesäkuun lopun Suomi Areenan jälkeen pidin ensimmäisen kunnon loman vuosiin. Ohjelmassa oli mm. Nivalan matka perheen kanssa anoppilaan, lasten kanssa pikaretki Tukholmaan sekä mökillä oloa Päijänteellä Padasjoella. Päijänteen sää oli yllättävän syksyinen. Sateesta huolimatta loma teki hyvää.

Tällä viikolla Helsingissä aloitimme jo täysillä. Tapasin eri maiden suurlähettiläitä. Keskustelimme maailman ja Euroopan tilanteesta. Turvallisuus ja talous kulkevat käsi kädessä. Myös kotimaan politiikan kesä palaa hiljattain arkeen. Hallituksen sisäiset riidat ja kohut ovat ihmetyttäneet meitä kaikkia pitkin kesää. Uskon, että kaikki me odotimme vasta syksyn näyttävän minkälaista politiikkaa Petteri Orpon hallitus Suomessa alkaa tehdä. Kuitenkin jo hallituksen ensimmäisillä viikoilla saimme todistaa mitä uskomattomimpia käänteitä ja sekoilua. Puolueiden kannatusluvut kertovat karua faktaa kansan reaktioista toinen toisensa jälkeen puhjenneisiin kohuihin – luottamus hallitukseen on kovilla. Orpon vakuuttelu nollatoleranssista ei mene enää läpi, eikä sen kuulukaan. Marinin sekä Rinteen hallitukset olivat toimintakykyisiä vaikeista olosuhteista riippumatta, mutta voimmeko sanoa tätä nykyisestä hallituksesta?

Nykytilanne on hyvin poikkeuksellinen Suomessa ja se on huomattu myös maailmalla. Kovalla työllä tehty Suomikuva rakoilee, yritykset ja teollisuus ovat huolissaan mitä tämä mainehaitta saa vielä aikaan. Myös Suomen kansa on hämillään, he eivät saaneet sitä mitä he äänestivät. Jos hallitus ei ole toimintakykyinen sisäisesti, miten se voisi olla sitä ulos päin. Johtajuutta ei voi ostaa, se kuuluu näyttää. Sitä me jäämme odottamaan Orpolta.

Kesätapahtumia on riittänyt ja hyvä niin. Viikonloppuna suuntaan Jyväskylään MM – ralleihin. Lahdessa Kalevan Kisat onnistuivat erinomaisesti. Lahden Ahkera onnistui järjestelyissä.

Ville Skinnari

Terveisiä Päijänteeltä! Vietämme täällä Heinäsaaressa parhaillaan musariparia.
Rippikoulun suosio on pysynyt korkealla. Vuonna 2022 rippikoulun suorittaneita oli 48 500. Määrä on suurempi kuin vuoden 2020 vastaava luku joka oli 46 800. Lukuihin on laskettu kaikenikäiset rippikoululaiset. Kirkkoon kuuluvista 15-vuotiaista nuorista rippikoulun kävi noin 91 prosenttia ja kaikista 15-vuotiaista nuorista 74 prosenttia. Maallistuneessa Suomessa uskonnollisen leirin suosio jaksaa ihmetyttää. Rippikoulu on riitti, jolla on vahvat perinteet. Ripari on paikka, jossa nuoret voivat tutkia itseään ja maailmaa turvallisesti. Niinhän kouluissakin tehdään, mutta silti ripikoululeiri on vielä jotakin muuta.

Holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on kohdattava aina ainutkertaisena yksilönä, johon vaikuttavat ihmisen kaikki olemuspuolet, myös hengellisyys. Ihmisellä on aina ollut tarve etsiä vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Niihin ei luonnontieteen, psykologian ja pelkän filosofian avulla löydy vastauksia, vaan tarvitaan myös uskontoa henkisyyden hengellistä ulottuvuutta.

Yhteiskuntamme tarjoaa monenlaisia tarttumispintoja henkisyyteen, mutta tilaa, jossa tutkia ihmiselämän keskeistä ilmenemismuotoa hengellisyyttä ei enää ole kaikille tarjolla. Ehkäpä se on kuitenkin vielä mahdollista rippikoulussa, ilman pelkoa joutua leimatuksi tai käännytetyksi.

Rippikoulua on kehitetty ja kehitetään jatkuvasti. Keskellä nuorten arkea elävät, työhönsä sitoutuneet nuorisotyöntekijät osaavat kohdata ja puhua nuorille tavalla, josta moni opetuksen ammattilainen voisi oppia paljon.
Ryhmäytymisen, hauskanpidon, nuoruuden siirtymäriitin ja uusien ystävien lisäksi rippikoulu on paikka, jossa kaikenlaiset nuoret kokoontuvat yhteen tutkimaan ja laulamaan hyvästä, armollisesta ja anteeksiantavasta jumalasta, joka Paavalin sanoin ei ole kaukana yhdestäkään meistä ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”. ( Apt. 17: 27)

Janne Suomala

Tällä viikolla kävimme Presidentti Niinistön johtamat Kultarantakeskustelut jakautuvasta maailmasta. Ukrainan sota on paljastanut jakolinjoja maailmassa, mutta puolia valitaan paljon monimutkaisemmista syistä, kun Euroopassa usein ymmärretään.

YK-päätöslauselmaäänestyksissä pidättäytyneet maat – joista moni meille välttämättömiä kauppakumppaneita ja alueellisia voimatekijöitä – muodostavat hyvin erilaisen ryhmän eikä niitä tule niputtaa yhtenäiseksi joukoksi. Se, mikä näyttäytyy haluttomuutena tuomita Ukrainan sota, voi todellisuudessa olla taloudellista riippuvuutta Venäjästä. Puolen valinta voi siis perustua vaihtoehdottomuuteen, jolla ei ole suoraa yhteyttä Ukrainan sotaan.
Myöskään Suomen tukea emme voi mieltää tueksi maiden hallinnolle. Kehitysyhteistyövaroista tuemme pääsääntöisesti kaikkien haavoittuvimpia ryhmiä ja järjestöjä: niitä ihmisiä, jotka ovat usein myös maidensa sisäisissä valtakamppailuissa altavastaajia, uudistajia, visionäärejä. Heitä, jotka tuomitsevat sodan ja jakavat länsimaiset arvot.

Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan hyvin raadollinen ja täynnä harmaan sävyjä. Sota on palannut Eurooppaan vasta tällä vuosikymmenellä, mutta on paljon maita, jotka ovat nähneet sotaa yli sukupolvien. Ymmärtääksemme maailmanjärjestystä paremmin, meillä tulee olla kyky tarkastella eri perspektiiveistä. Kuva näyttäytyy tuolloin hyvin erilaisena, miten se Euroopasta avautuu.
Pienen maan paras valtti on jatkaa yhteydenpitoa maiden kanssa. Jännitteiden maailmassa kauppasuhteet, poliittinen dialogi sekä kehitysyhteistyö muodostavat keinon rakentaa siltoja ja sitä kautta vakaampaa maailmanjärjestystä.

Tiistai oli tunteikas päivä monella tavalla. Reilu neljä vuotta työtäyteistä Valtioneuvoston jäsenenä päättyi. Paljon teimme, paljon jäi tekemättä. Näin demokratia toimii. Suomi sai nyt sellaisen hallituksen kuin halusi. Siksi hallituksen kritisoiminen on tehtävä fiksusti. Kokoomuksen kannattajia kylmä linja ei hetkauta. Perussuomalaisten tilanne on toinen. Suomi on saanut lähes kaiken negatiivisen opin Trumpin Yhdysvalloista. Jakautunut, polarisoitunut Suomi ei ole se Suomi mihin minä olen syntynyt. Eikä se ole se Suomi mihin haluan lasteni kasvavan. Luottamusyhteiskunta on kuollut. Sopimusyhteiskunta on kuollut. Tilalle on tullut riitainen Suomi, jonka maine on jo maailmallakin kovilla. Nyt on meistä kiinni miten tästä rakennamme eteenpäin.

Ville Skinnari

Monessa kielessä juhannuksen nimi viittaa keskikesään. Siitä sana mittumaari kertoo (midsommar). Meillä kuitenkin tämän juhlan ja juhlan nimen yllä leijuu Johannes Kastajan jännä hahmo. Hän syntyi kuin ihmeenä vanhoille vanhemmilleen Elisabetille ja Sakariaalle.

Tämä lapsi ei saanut sukunsa nimeä, vaan nimen, joka kertoo jostakin tärkeämmästä. Johannes-nimi on käännettynä: Jumala on armollinen. Iäkkäät vanhemmat kokivat konkreettisesti, että Jumala oli ollut heille armollinen, kun he pitkän odotuksen jälkeen kumminkin saivat oman lapsen.

Johannes Kastajasta tuli Jeesuksen tienraivaaja, joka painotti parannuksen teon tarpeellisuutta ja pehmensi sydämiä ottamaan vastaan evankeliumia. Koko ajan hän kuitenkin nimellään julisti ihmisille Jumalan armollisuutta. Tuohon aikaan ihmiset nimittäin ymmärsivät nimien merkitykset, ne nousivat suoraan aramean ja heprean kielistä. Kun tämä kamelinkarvavaatteeseen pukeutunut erämaan asukki esitteli itsensä, ihmiset saivat samalla muistutuksen Jumalan olemuksesta: Jumala on armollinen.

Keskikesän valossa ja elämän varjoissa – kaikkina päivinä Jumala rakastaa meitä ja osoittaa meitä kohtaan armoaan. Se, että elämme, on hänen lahjaansa. Se, että saamme synnit anteeksi, on hänen armoaan, sillä Jumala antoi oman Poikansa uhriksi meidän puolestamme. Tämä Jumalan armo kantaa meitä eteenpäin tänäkin kesänä.

Muistan lapsuudestani, kuinka kävin pyhäkoulua. Siellä lauloimme laulua Sakkeuksesta: ”Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies. Hän viikunapuuhun kiipesi, jotta Jeesuksen näkisi, jotta Jeesuksen näkisi.” Jne.

Laulu opetti, ettei Jeesus karta ketään eikä valikoi ihmisiä. Hän meni tuon miehen kotiin vieraaksi. Raamattu kertoo, että kun Jeesus halusi vierailla tullimies Sakkeuksen kodissa, ihmiset sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.”

Sakkeus oli tullimies, joka keräsi tullimaksuja miehittäjävallalle, siis roomalaisille. Ja siksi Sakkeusta pidettiin syntisenä ja petturina. Meidän ihmisten mielestä Jeesuksen vierailulle olisi ollut sopivampia paikkoja, olisi varmaan löytynyt hurskaita miehiä, vilpittömiä uskovia, aitoja hyväntekijöitä. Mutta ehkäpä juuri Sakkeus tarvitsi Jeesusta enemmän kuin he. Sanoohan Jeesus itse: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”

Tuo kohtaaminen Sakkeuksen kodissa oli merkityksellinen. Sakkeuksesta tuli uusi mies. Jeesuksen rakkaus muutti ja uudisti hänet. Siksi hän tahtoi korjata tekemänsä vääryydet. Jeesuksen rakkaus sai hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Siitä nousi kiitos ylös Jumalan puoleen. Siitä syntyi rakkaus hänen sydämeensä. Jumalan rakkaus oli Sakkeuksessa ja on meissä kaikissa uutta luova voima. ”Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette.”

Heikki Pelkonen
kirkkoherra

Miltä maailmantalous näyttää? Missä päin maailmaa on kasvua? Ketkä ovat tämän maailmantilanteen voittajia ja häviäjiä? Näiden kysymysten ääreen kokoonnuimme tällä viikolla taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n ministerikokoukseen Pariisissa.

OECD on toimija, joka pyrkii mittaamalla ja jäsenmaavertailulla vauhdittamaan kasvua sekä konkreettisten suositusten kautta rakentamaan luottamusta eri toimijoiden välillä. OECD:n työn merkitys on entistä suurempi nyt, kun maailmaa raamittaa geopoliittinen ja taloudellinen epävarmuus sekä maailmankaupan jännitteet.

OECD-maat jakoivat kokouksessa huolensa globaalia talouskasvua jarruttavista tekijöistä, joista yksi on epätasa-arvoiset työmarkkinat. OECD pyrkiikin edistämään naisten osallistumista työelämään. Jos naiset saataisiin työmarkkinoille miesten tavoin, maailman bruttokansantuote olisi 26% suurempi.

OECD:n ajama minimiyhteisövero sekä tavoite verottaa monikansallisia yrityksiä riippumatta siitä, missä ne toimivat, lisäisivät taas verotulojen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja hillitsisivät verosuunnittelua. Kehitysmaat ovat muita riippuvaisempia yhteisöverotuloista ja globaalia verotusjärjestelmää uudistamalla tulot kohdentuisivat oikeudenmukaisemmin heikommassa asemassa oleville.

Intian kasvu on ensi vuonna 7 prosenttia, Kiinan viisi. Eurooppa kyntää 1,6 prosentin kasvua, samoin Yhdysvallat tulee alas, vaalivuoden luvut eivät lupaa hyvää istuvalle presidentille. Ovaalihuoneen pöytä on katettu populistille, aivan kuten Euroopan maissa.

Korkeiden korkojen ja hintojen Euroopassa ja Suomessa, kuluttajan ja yrittäjän arki on tuskainen. Toisin kuin Suomessa Säätytalon hallitusneuvotteluissa halutaan, Euroopan ytimessä ymmärretään, että nyt ei ole aika leikata niiltä, joilla on jo nyt todella vaikeaa selviytyä arjen laskuista. Se pitää tehdä, mutta vasta sitten, kun nousu alkaa. Kasvua pitää luoda nyt kaikin tavoin ja kaikin keinoin investoinneilla sekä uusilla hankkkeilla, jotta esimerkiksi rakentaminen ei hyydy aivan täysin, kuten nyt näyttää käyvän. Töiden vähyys näkyy jo Lahdessakin. Uuden hallituksen ajatuksia miten kasvua tehdään ei ole paljoa kuultu, koska kaikki energia on mennyt muualle.

Tuleva hallitus, Orpo I, aloittanee ensi viikon aikana ja tulevan pääministerin ensimmäinen EU-huippukokous suuntautuu juuri Pariisiin juhannuksen alla.

Ja ei Orpo yksin jää. Tuleva valtiovarainministeri Purrakin pääsee hänkin vielä esittelemään kasvun eväitään Suomen ulkopuolellekin.
Hyvinvointivaltio Suomen sosiaaliturvan, terveydenhuollon, koulutuksen tai sivistyksen tulevaisuus ei hyvältä näytä.

Ville Skinnari

Tällä kohtaa kirkkovuodessa puhutaan aarteista, katoavista ja katoamattomista. Mitä sinä pidät elämäsi aarteina?
Olen katsellut ikääntyneen naapurin pihatoimia. Hän tyhjentää autotalliaan, joka on osa hänen yli 40 vuotta sitten rakentamaansa omakotitalokiinteistöä. Hän liikkuu hitaasti kepin kanssa, mutta ahkerasti tuo tallista pihalle peräkärryyn erilaisia vuosien mittaan kertyneitä esineitä: aurinkolampun, autonrenkaita, vanhoja valaisimia jne. Eilen huomasin kasaan nojaavan 4-6 paria erilaisia vanhoja suksia puusuksista laskettelusuksiin. Kaikki nämä tavarat ovat todennäköisesti olleet aikanaan käytössä ja tärkeitä arjen esineitä. Ehkä joku niistä on ollut omistajalleen jopa niin tärkeä, että hän on kutsunut sitä aarteeksi. Esimerkiksi hyvät sukset voivat tuottaa iloa innokkaalle hiihtäjälle. Esineet kuitenkin kuluvat ja osin menettävät merkitystään.

Nykyihmisen suhde tavaraan ja rikkauteen on ongelmallinen. Materiasta tulee helposti meidän elämämme tärkeimpiä asioita, elämämme aarteita. Silti hyvä ja merkityksellinen elämä taitaa pitää sisällään muuta kuin suuria tavaramääriä ja omaisuuksia. Edellyttäisikö se vaikkapa uskoa siihen, että kaikki ei pääty kuolemaan ja elämä mene hukkaan? Tälläistä uskoa saa kokea Jumalan yhteydessä. Ja Jumalan ja lähimmäisen auttamisen kautta saa kokea, että elämä voi olla hurjan merkityksellistä ilman tavarapaljouksia. Eikä omat taidot ja lahjat jää autotalliin odottamaan lopullista poisdumppausta.

Usko Jumalaan on siis kallis aarre. Kun sydän lepää Jumalassa, saa kaiken ottaa turvallisin mielin Häneltä vastaan. Silloin elämä nähdään kokonaisuudessaan Jumalan lahjana, ja silloin me omistamme aarteista parhaimman: Meillä on elävä Jumala omana turvanamme.

Kati Saukkonen, pastori