Tämän kutsun Jeesus esitti ihan tavallisille kalastajille Galileanjärven rannalla. Siellä olivat Simon ja Andreas, kaksi veljestä, jotka olivat jo tehneet pitkän päivän. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti, saalista oli tullut ihan mukavasti. Kohta olisi aika selvittää verkot ja lähteä päivälevolle.
Jo kaukaa veljekset näkevät Jeesuksen tulevan rannalle. Hänen tuloaan ei voi olla huomaamatta, sillä Jeesuksen ympärillä on iso joukko ihmisiä: lapsia, naisia, miehiä, muutama vanhuskin. ”Mikä mies tuo Jeesus oikein on”, miettii Simon mielessään, ”kun niin moni on lähtenyt hänen matkaansa.” Andreaksen mielessä käyvät monet huhupuheet ihmeellisistä tapahtumista, joita hänen korviinsa on kantautunut: ”Tuo mies on tehnyt ihmeellisiä tekoja – ja puhuu Jumalan rakkaudesta tavalla, jota täällä ei ole ennen kuultu.”
Päästyään rantaviivalle Jeesus sanoo veljeksille: ”Rauha teille. Lähtekää minun mukaani! Minä teen teistä ihmisten kalastajia!”
Mitä miettii Simon? ”Tässä olisi oiva tilaisuus päästä pois tästä pienestä kylästä ja haisevien kalaverkkojen äärestä. Jotakin erityistä tuossa miehessä täytyy olla – taidanpa lähteä matkaan, seikkailu odottaa!” Andreaksen mielessä käyvät jo vanhoiksi tulleet isä ja äiti: ”Miten heille käy, jos lähden tuon miehen mukaan? Haluan kuulla lisää siitä, mistä itseään Jumalan Pojaksi kutsuva Jeesus puhuu. Ja onhan täällä kotikylässä vielä sisko, joka voi pitää huolta vanhemmistamme.”
Kutsu on vastustamaton – ja niin veljekset lähtevät Jeesuksen matkaan. Pian siihen liittyy joukko muitakin kutsuttuja, kahdentoista lähimmän ryhmä. Nuo kaksitoista apostolia, Jeesuksen kaveria, opetuslasta, lähettilästä, julistajaa ja jalankulkijaa, lähetettiin kulkemaan paitsi Jeesuksen myös toisten ihmisten rinnalla. Julistamaan Jumalan rakkautta paitsi sanoissa myös teoissa.
Tähän samaan tehtävään myös meidät kaikki on kutsuttu. Ja tähän tehtävään Jumala antaa voiman ja ilon, kuten profeetta Jesaja julistaa (Jes. 52: 7):
”Kuinka ihanat ovat vuorilla
ilosanoman tuojan askelet!
Hän ilmoittaa rauhan tulon,
tuo suuren ilosanoman.”
Pauliina Hatakka