Vietin viime viikolla uskomattoman iltapäivän ylemmän keskiluokan miesten kanssa Valpurin puistossa Meilahdessa Pihlajatien ja Mäntytien välisessä keitaassa. Tulin paikalle tyttären tyttäreni Evitan kanssa, joka liikkui yhteisössä luontevasti ja estottomasti.

Aluksi luulin, että jollain lapsella oli syntymäpäivät tai muut juhlat, mutta ei. Viimeisen muodin mukaisiin cuccieihin ja armanneihin sonnustautuneet miehet olivat kokoontuneet puistoon jälkikasvuaan valvomaan. Heillä oli pöytä katettu mehuilla, terveysruoilla ja vihanneksilla, joita jokainen sai poimia mielensä mukaan. Jaloissa
heillä oli ultrakeveät Niket, joiden pohjahinta oli lähempänä 1000 euroa kuin 500 euroa.

Pöydällä olivat auki läppärit ja rauhoittava musiikki soi taustalla kuin Ruotsin prinsessa lasten kutsuilla. Nämä lääkärit, insinöörit ja tuomarit eivät kärsineet mistään maskuliinisuuden kriisistä tai kyvyttömyydestä sopeutua naisten asemaan yhteiskunnassamme He eivät todellakaan tuntuneet tarvitsevan mitään boitaksia eli filippiiniläisten miesten peniksen suurentimia toteuttaessaan rooliodotuksiaan.

Mistä ihmeestä miehisyyden kriisistä Suomessa voidaan enää puhua, kun miehet ovat omaksuneet täydellisesti feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia kuten, joustavuus, yhteistyötaidot ja tunteiden ilmaiseminen. Vanhassa teollisuusyhteiskunnassa näitä arvoja ei pidetty niin relevantteina.
Keskustelimme kaikista asioista, mutta etupäässä small talkia. Tärkeää tuntui olevan se, kuka oli muuttanut alueelle ja kuka pois.” Not in my backyard” eli otsikko ei minun takapihalleni oli siis todellisuutta jo Suomessakin.

Varoin tarkasti kertomasta , että opetin erityisluokalla Mustakiven koulussa, jottei statukseni olisi pudonnut, siis kumman minun vai tyttäreni? Mutta myöhemmin häpesin. Olisin voinut valistaa näitä herranterttuja kertomalla muutamia tosiasioita ihan oikeasta elämästä. Mitä on maanantainälkä tai miltä tuntuu täydellinen omanarvon tunteen puuttuminen. Miltä tuntui tarpoa koulutietä tietäen, että onnistuminen oli yhtä harvinaista kuin lottovoitto. No seuraavalla kerralla sitten vai?

Juhani Melanen