Adventtina Suomen kirkoissa kajahtaa Hoosianna-laulu. Se on kaikenikäisten ihmisten joulun odotuksen ja adventin alkamisen merkki. Aika pientenkin lasten mieleen jää soimaan hoosiannan riemullinen kertosäe.
Hoosianna merkitsee hepreaksi ”Oi, auta, pelasta!” Sisällöltään se ei siis aivan heti tunnu valtaisalta ylistyslaululta. Hoosiannaa laulettiin Jeesukselle, Jumalan lähettämällä messiaalle, sillä hän voi oikeasti auttaa ja pelastaa. Avunpyynnöstä tuli riemullinen laulu, koska ihmiset uskoivat Jeesuksen voimaan. Hän on Jumalan Poika ja pelastaja. Hänen puoleensa kannattaa kääntyä.
Jokaisessa messussa on mukana kiitosta ja avunpyyntöjä. Laulamme kiitosvirsiä ja kiitämme Jumalaa rukouksissa. Mutta kirkon penkeistä nousee Jumalan puoleen myös paljon rukouspyyntöjä ja hiljaisia huokauksia. Kirkko on rukouksen huone. Siellä saamme hiljentyä Jumalan eteen ja tuoda hänelle koko elämämme.
Meillä on kirkoissa laatikot esirukouspyyntöjä varten. Niihin jätetyt pyynnöt luetaan messussa. Syksyllä vietetyssä lähdemessussa seurakuntalaiset saivat esirukousosassa kirjoittaa lapuille omia pyyntöjään. Yllätyin ja ilahduin, kun näin, miten paljon noita lappuja kirjoitettiin. Ihmisillä on paljon huolia ja halua jakaa rukousaiheita. Kaikkien pyyntöjen puolesta rukoiltiin Launeen kirkon aamurukouksessa. Tässä onkin hyvä tapa aloittaa päivä: keskiviikkoisin yhdeksältä rukoillaan Launeen kirkossa yhteisten asioiden puolesta. Kerran kuussa klo 9 on samoin kaikille avoin rukoushetki laudes, joka aloittaa seurakunnan työntekijöiden kokouksen.
Rukous antaa hienon mahdollisuuden keventää taakkoja ja jättää asiat rakastavan Jumalan käsiin. Tätä mahdollisuutta kannattaa jokaisen meistä käyttää. Saamme tehdä sen kotona ja kirkossa, missä vain. Saamme rukoilla hiljaa, välillä rukouksemme soi toisten kanssa hoosianna-laulussa.
Riitta Särkiö
Siis retrospektiivisena esillepanona eli takautuvana katseluna? Ihanalta ja karmaisevalta. Ja jotain siltä väliltä.
Tässä viikonvaihteessa muistutus koskee tämän elämän päättymistä, maailman päättymistä ja sen jälkeisiä asioita.
Kaikki kuolleet kootaan yhteen ja kirjat avataan. Kaikki salaisuudet näkyvät, teot ja tekemättä jättämiset. Tuomiosunnuntai , tai kuten nykyisin painotetaan Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Hyvien ja pahojen tekojen tasapainoleikin voi unohtaa ja voi miettiä, mihin Jeesusta Kristusta tarvitaan.
Syyllisyys musertaa ja ahdistaa, tarvitsen armahdusta, muuten en selviä. En tässä ajassa enkä tuomion päivänä. Jos olen laittanut toivoni tuohon Jeesukseen, tuomari katsoo minua hänen sovitustyönsä läpi, eikä toteuta ansaitsemaani rangaistusta. Siis terve risti, ainut toivo, kuten monella tapaa outo kirjailija August Strindberg kirjoittaa ja moni ajattelee.
Mitään muuta taivaaseen asti kantavaa ei ole.
Esa Kekki
Kirkkovuosi alkaa käydä lopuilleen. Uusi kirkkovuosi alkaa adventista, joka suuntaa mieliämme jo kohti joulua. Mutta kirkkovuoden lopun ajatukset vievät meitä kohti aikojen loppua ja ajallisen elämän päätöstä. Samoinhan nimi marraskuu merkitsee kuoleman kuukautta .
On hyvä, että osaamme elää tätä hetkeä, emme liikaa huolehdi tulevasta emmekä tartu menneeseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tulevaisuutta kannattaisi miettiä ja siihen varautua. Erityisesti kuolema ja oman elämän rajallisuus tuntuvat vaikeilta asioilta kohdata. Siksi ne on helpompaa työntää sivuun ja syrjään. Kuitenkin vasta oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden eteen pysähtyminen voi avata meille syvemmän merkityksen elämään.
Raamattu kehottaa meitä valvomaan. Se merkitsee elämistä niin, että olemme valmiit lähtemään, kun Jumala kutsuu. Valmiiksi elämä ei tule siinä mielessä, että aina jää asioita, jota olisi voinut tehdä, ja sanoja jota olisi voinut sanoa. Mutta valmiina oleminen merkitsee sitä, että elän sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa. Tutussa psalmissa rukoillaan: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” Valvominen voi olla turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie meissä aloittamansa hyvän työn päätökseen.
Kuoleman edessä voimme tunnustaa, ettei meillä ole lääkettä sitä vastaan. Mutta saamme muistaa häntä, joka on kuoleman voittaja. Jeesus Kristus on avannut meille tien kuolemasta elämään. Hänessä kuolema ei merkitse kaiken päätöstä, vaan se on portti toiseen elämään, jonka Jumala meille Vapahtajan kautta antaa.
Heikki Pelkonen
Pyhäinpäivä osuu vuodenkierrossa sopivaan kohtaan. Luonto on hiljentynyt, kuihtunut ja piiloutunut odottamaan uutta. Moni meistäkin siirtää elämän painopistettä sisätiloihin. Kesän pihatöiden ja ulkoilmaelämän jälkeen tuntuu hyvältä peittää perennat kuusenhavuilla ja siirtää kukkaruukut kellariin. Alkaa olla levon aika.
Ja juuri tähän aikaan syttyvät haudoille kynttilät. Vaikka olisi harmaata ja märkää, vaikka kylmä sade piiskaisi, siellä ne palavat. Kynttilät haudoilla kertovat toivosta. Niiden välityksellä osoitamme rakkautta ja vaalimme kuolleiden läheistemme muistoa. Matka hautausmaalle on muistelemista, kiittämistä, joskus myös vaikeiden asioiden kertailua. Kuolema on tuonut lopun tämän elämän vaivoihin, mutta samalla se on keskeyttänyt jotain. Menneiden on pakko antaa olla. Suru, pettymys ja kiitollisuus kulkevat usein vieretysten.
Kynttilä syttyy haudoille merkiksi Jeesuksesta. Hän sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12) Jeesus kuoli, jotta me saisimme syntimme anteeksi. Hän nousi ylös kuolleista, jotta taivaan ovi aukeaisi jokaiselle kolkuttajalle. Näistä ja kaikista Jeesuksen teoista loistaa valoa ja toivoa meidän elämäämme. Emme kulje yksin emmekä kompuroi pimeässä. Jeesus on kanssamme, hän vakuuttaa meitä rakkaudestaan myös vastoinkäymisten ja surun kohdatessa. Hän on itse kokenut ne eikä jätä meitä.
Rauhaa ja valoa kaikille pyhäinpäivän viettäjille!
Riitta Särkiö
