”Koska minä haluan!” Oletko törmännyt tähän iskulauseeseen, jota eräs firma tällä hetkellä kovasti mainoksissaan viljelee? Tuo mainos saa joka kerta niskavillani pystyyn, koska se heijastaa mielestäni vahvasti tietynlaista kulttuuria.
Toivon totisesti olevani väärässä, mutta viime aikoina olen huomannut tietynlaisen ”minäminä” -asenteen voimistuneen huomattavasti. Omien oikeuksien perään penätään hanakasti ja äänekkäästi, selfhelp-oppaat ja some-motot kehottavat asettamaan itsen etusijalle ja tekojen ja valintojen taustalla keskitytään vain siihen, mikä hyödyttää tai huvittaa itseä, unohtaen kaiken muun.
Tämä oli toki melko kärjistetysti sanoitettu. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että omien oikeuksien tiedostaminen ja itsestä huolehtiminen ovat sinällään todella hyviä ja tärkeitä asioita. Mutta unohtuuko oikeuksista puhuttaessa, että kolikon kääntöpuolelta löytyy yksilön vastuu? Unohdammeko, että lähes kaikki mitä teemme vaikuttaa suoraan tai välillisesti myös muihin ihmisiin?
Joulun sanomassa on kyse suurimmasta mahdollisesta rakkaudesta. Ja joulun ja adventin aika on myös ihmisten välisen rakkauden aikaa. Haluamme viettää aikaa läheistemme kanssa tai ainakin muistaa heitä jollain tavalla ja monella herää halu myös tehdä jotain hyvää heikompiosaisten eteen.
Mitä jos tänä vuonna ottaisimme haasteeksemme antaa joulun sanoman näkyä koko adventin ja joulun ajan kaikessa toiminnassamme. Sen sijaan, että jyräisimme eteenpäin ”minä”-asenteella, pyrkisimmekin toimimaan ”me”-ajatuksen pohjalta. Kenties innostuisimme jatkamaan samalla tavalla vielä joulun jälkeenkin.
Mari-Elena Ruuska