Viimeisten viikkojen aikana olen miettinyt monta kertaa, mitä tulevaisuus mahtaa tuoda tullessaan. Mihin tämä maailma on menossa. Pelko, suru ja epävarmuus tulevat esiin monissa keskusteluissa. Uutiset kertovat suuresta määrästä inhimillistä kärsimystä. Muistuttaneet, että elämää ei oikein voi hallita, vaikka hyvinä aikoina helposti niin erehtyy luulemaan
Vaikeuksien ja kärsimyksen määrää ja syvyyttä ei voi valita. Ne vain tunkeutuvat elämän keskelle jonkinlaisina kutsumattomina vieraina. Kärsimyksen syvin olemus piilee ehkä siinä toivottomuudessa ja yksinäisyydessä, kokemuksessa, miten on tullut kaikkien jopa Jumalan hylkäämäksi, epävarmuudessa mihin kärsimys kuljettaa. Kärsivä ihminen on yksin kipunsa kanssa. Kärsivän seurassa on vaikea olla, koska myös seurassa olija joutuu kohtaamaan oman voimattomuutensa ja rajallisuutensa.
Onko kärsimys oikeudenmukaista? Pystyykö kärsimystä selittämään? Ei, kärsimys vain on. Ja jokainen saa siitä jonkinlaisen palan kannettavakseen. Joku hyvin suuren ja epäoikeudenmukaiselta tuntuvan, joku toinen taas sellaisen, joka vaikuttaa pienemmältä ja helpommin siedettävältä.
On vaikea hyväksyä ajatusta hyvästä ja oikeudenmukaisesta Jumalasta ja samalla kärsimyksen ja pahan olemassaolon sallivasta Jumalasta. Kärsimys tuntuu rangaistukselta ja siltä, että Jumala on kääntänyt kasvonsa pois minusta. Helposti mieleen saattaa tulla myös ajatus siitä, että ei Jumalaa voi edes olla olemassa, kun niin paljon maailmassa on kärsimystä.
Kuitenkin riippumatta siitä uskooko Jumalaan vai ei, maailman todellisuus jatkuu entisellään. Syystä, jota en ymmärrä maailma on täynnä kipua.
Kärsimyksen keskellä Jumala voi toimia myös lohdun tuojana. Jumala, joka Jeesuksena on suostunut ja kokenut itse kärsimyksen ja kivun. Jumala, joka olemuksellaan muistuttaa, että kestää myös silloin kun kaikki muu murenee ympäriltä. Kärsimykseen suostunut Jeesus Kristus kestää kärsivän rinnalla.
Hanna Rikkanen
Kappalainen
Launeen srk