Istumme kahvilla ja käymme keskustelua siitä, minkälainen tulevaisuuden kirkon pitäisi olla. Alun rauhallinen keskustelu saa pian kaksi osapuolta: nuorempi sukupolvi ja vanhempi sukupolvi. Keskustelua käydään muun muassa siitä, kumpi aikakausi on todella se parempi aikakausi kirkon kannalta: jo eletty 1970-luku vai nykyajan 2010-luku. Vanhemman polven kommentit keskustelussa voi tiivistää siihen, miten nykyteknologia ja muut hömpötykset ovat vain tehneet ihmisistä moraalittomia robotteja, johon Jumala ei enää mahdu. Näkeehän sen jo kirkosta eroamisen määrässä. Nuoremman sukupolven edustajat esittävät menneisyyden ahdasmielisenä ja ankarana.
Sukupolvien välistä keskustelua on käyty Suomessa ja maailmalla ennen meidän aikaamme. ”Nuoriso on pilalla” -ajatusta on viljelty ainakin antiikin Kreikassa. Leimakirves on heilunut nuorison suunnalta kohti varttuneiden maailmaa, koska ”ne eivät enää ymmärrä mitään”. Sukupolvikeskustelujen ääripäissä kohtaavat usein nuoruuden vimma, voima ja naivistisuus, sekä vanhuuden viisaus, kokemus ja pessimistisyys. Kilpaillaan siitä, kuka saa olla tiennäyttäjä eli kenellä on valta sanoa viimeinen sana meneillään olevassa ajassa. Onko viimeisen sanan oikeus niillä, jotka ovat jo peltonsa kuokkineet vai niillä, jotka tänne vielä jäävät, kun vanhemmat miespolvet vaipuvat illan hämärtyessä unholaan.
Tulevan sunnuntain evankeliumissa voimme kuulla Jeesuksen äänen kirkolleen. Se on ääni, joka ei kutsu kiipeämään kalifiksi kalifin paikalle. Sen sijaan ääni kutsuu kirkkoaan: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”
”Seuratkoon minua” -ajatus sopii myös keskusteluihimme viimeisen sanan vallasta. Meidän ei tarvitse luopua halusta keskustella ja rakentaa kirkkoa. Olkoon keskustelu runsas ja rikas, jopa kiivaskin. Sehän vain kertoo meille jostain hyvin tärkeästä asiasta. Kuitenkin toistemme ajatuksia kohdatessamme emme sortuisi katsomaan toista alaviistoon. Onhan itse Luojamme luonut meidät ajatteleviksi. Etsiessämme viimeisen sanan valtaa muistaisimme, että etujoukossa näkyisivät kirkon Päämiehen sandaalit, ei minun kiillotetut juhlakenkäni.
Teemu Reinikainen