Mitä minussa tapahtuu kun olen iloinen? Entä silloin kun olen surullinen? Mielen sopukoissa – elokuva vastaa näihin kysymyksiin, tai ainakin näyttää mitä pään sisällä tapahtuu silloin. Vaikka kyseessä on koko perheen animaatioelokuva, aihe on tärkeä myös meille aikuisille. Yksi tärkeimmistä oivalluksista on se, miten merkittävä rooli kaikilla tunteilla, myös vaikeilla tunteilla kuten surulla on meille jokaiselle.
Suru on tunne, joka on usein aika vaikea kohdata. Kun näkee surevan ihmisen, on vaikea keksiä mitään sanottavaa tai vaikea tietää miten tulisi käyttäytyä. Myös omaa surua voi olla vaikea tunnistaa tai hyväksyä sen olemassaoloa. Jostain syystä surulla on huono kaiku.
Kaikesta vaikeudestaan huolimatta surulla on tärkeä rooli, silloin kun on kokenut jonkin menetyksen. Kukaan toinen ei voi tulla kertomaan onko jokin menetys suremisen arvoinen. Menetyksen kokemus on aina henkilökohtainen ja siksi myös surun määrä on suhteessa omaan kokemukseen eikä ulkopuolisten näkemykseen menetyksen laadusta.
Surun keskellä elävä ihminen saattaa kokea muuttaneensa surun maahan, jossa kaikki asiat värjäytyvät surun väreillä. Vaikka ulkopuolisten silmissä elämä surun maassa saattaa näyttäytyä liian synkältä, on tärkeää viipyä siellä tarpeeksi kauan. Suru auttaa luopumaan kaikista niistä asioista, toiveista, suunnitelmista ja tulevaisuudesta, mitä menetys tuo eteen. Vasta kun on luopunut vanhasta voi siirtyä vierailulle ja lopulta asumaan toivon tai tulevaisuuden maahan.
Pyhäinpäivänä palataan hetkeksi vierailulle surun maahan. Tai jos läheisen menettämisestä on vasta vähän aikaa, saattaa pyhäinpäivä tuoda myös välähdyksen toivon maasta. Kristityn toivo kantaa kuolemankin yli. Pyhäinpäivän illan pimeydessä hautausmailla loistavat kynttilämeret kertovat tästä toivosta, valo voittaa pimeän.
Hanna Suominen
vs. kappalainen