Kuukausi: maaliskuu 2012

Sanamme ovat kuin röntgensäde. Ne paljastavat sisimpämme. Puhumme niin kuin ajattelemme. Ajattelumme takana ovat asenteemme, niiden alla elämänkulkumme ja tunteemme: ilomme, surumme, rakkautemme, vihamme, yltäkylläisyytemme ja vaille jäämisemme. Se miten puhumme, on valinta. Elämän tai kuoleman valinta. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, kansa huusi riemuiten ”Hoosianna, kiitetty olkoon hän joka tulee Herran nimessä!” Hoosianna merkitsee ”auta, pelasta” ja se oli siunauksen toivotus kuninkaalle. Kansa huusi siunauksen sanoja. Elämän sanoja. Mutta jo vähän myöhemmin se huusi Pilatuksen edessä: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” Ne olivat kirouksen ja kuoleman sanoja.

Vanhassa testamentissa (5. Moos. 30:19) Jumala sanoo: ”Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä…” Puheemme paljastaa, olemmeko valinneet elämän vai kuoleman. Siksi on hyvä välillä tarkistaa, puhummeko siunauksen vai kirouksen sanoja. Siunaaminen on hyvän puhumista. Se on rakkauden ja lohdutuksen sanoja, anteeksiannon ja rohkaisun sanoja. Siunaaminen on hyväksyviä katseita, lempeätä kosketusta, elämään kutsumista. Kiroaminen on pahan puhumista, vähättelyä, karkeita sanoja, poissulkemista, sanoilla lyömistä, nujertamista.

Sanamme paljastavat, ovatko ajatuksemme elämän vai kuoleman ajatuksia. Sanoillamme kutsumme lähimmäisiämme elämään tai sanoillamme tapamme heitä vähitellen. Emmekä vain heitä, vaan aina myös itseämme. Siksi on tärkeätä puhua rauhaa ja anteeksiantoa itsellemme ja toisillemme. Se on valinta.

Jumala puhuu meille rakkauden ja anteeksiantamuksen sanoja. Se on hänen valintansa. Raamattu on täynnä sanoja, joilla Jumala siunaa ja lohduttaa meitä. Me olemme ainutlaatuisia ja mittaamattoman arvokkaita, Jumala rakastaa meitä ja riemuitsee meistä. Hän ei unohda meistä yhtäkään. Näillä ja lukemattomilla muilla siunauksen sanoilla voimme uudistaa ajatusmaailmaamme, puhdistaa saastuneita tiedostojamme.

Palmusunnuntai on meille kutsu ja mahdollisuus valita siunauksen ja elämän sanat. Kärsimysviikolla näemme, että Jeesus valitsi meidän tähtemme kuoleman. Hän oli kiusauksessa valita toisin, mutta hän valitsi meidät. Rakkaudesta. Hän kutsui meidät osallisiksi siunauksista suurimpaan. Siksi meillä ei ole oikeutta valita kirouksen sanoja. Meidät on valittu siunaamaan.
Hoosianna!

Leena Kukkonen

Vanhassa maalauksessa Maria on kaunis ja tyyni. Hänen yllään on hienot vaatteet, sinistä ja punaista, samettia ja satiinia. Löydänkö Luukkaan evankeliumista samanlaisen Marian? Näin Marian ilmestyspäivän aattona on ihan hyvä etsiä Mariaa sieltä maalausten lisäksi.

Raamatussa ei kerrota mistään loistosta. Puitteet ovat tavalliset, sillä tavallisen nuoren naisen Jumalan valitsi. Marian kiitosvirrestä näkyy, että tämä Maria piti itseään pienenä ja alhaisena Jumalan palvelijana. Ei häntä valittu kauneuden takia, vaan siksi, että hän suostui nöyrästi suureen tehtävään.

Jumala tarvitsi Pojalleen äidin, niin kuin jokainen lapsi tarvitsee. Maria lähti tuntemattomalle tielle, kun hän sanoi enkelille: Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. Ja mitä kaikkea tuli eteen? Lapsen synnytys keskellä veromatkaa Betlehemin tallissa, 12-vuotiaan pojan etsiminen temppelistä, jonne hän oli omin päin jäänyt keskustelemaan ja lopulta aikuisen Jeesuksen toiminta ympäri maata. Maria seurasi poikaansa koko ajan. Hän ei ollut tapahtumien keskipisteessä, mutta hän oli paikalla: Kaanan häissä ja ristin juurella. Hän tunsi surun, mutta pääsi osalliseksi myös ylösnousemuksen riemusta.

Marianpäivä kertoo meille myös sen, että Jumalalla on meillekin tavallisille lahtelaisille tehtävä. Hän ei valitse ihmisiä ulkonäön tai aseman mukaan, vaan kutsuu jokaisen omana itsenään. Jumala voi käyttää työssään köyhää, koska itse on rikas. Hän ruokkii nälkäiset, hänen lahjansa kantavat meitä. Maria sai kantaa kohdussaan ja sylissään Jeesusta. Vapahtaja on uskomme keskipiste: tie, totuus ja elämä.

Riitta Särkiö

”Leipä miehen tiellä pitää”, kuuluu tuttu sanonta. Oikea ruoka on elämiselle välttämätön. Joskus kuitenkin olen korvannut ruoan kahvilla tai vaikkapa suklaapatukalla, mutta pitkän päälle tällainen ei toimi. Ei riitä, että saamme riittävästi energiaa. Tarvitsemme ravitsevaa, monipuolista ruokaa. Muutoin kärsimme pian erilaisista puutostaudeista, anemiasta tai jopa aliravitsemuksesta.

Leipä on niin keskeinen osa ravintoamme, että toisinaan kutsutaan leiväksi myös sitä, mikä ravitsee sieluamme. Vanhassa testamentissa esitetään kysymys: ”Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi?”

Aivan samoin, kuin sillä mitä pistämme suuhumme, on merkitystä sillä, millä ravitsemme sydämemme. Valitettavan usein vasta elämän vastoinkäymiset tai koettelemukset havahduttavat meidät pohtimaan sitä, minkä asioiden perässä juoksemme tai millä täytämme elämämme. Tällöin perhe, ystävät tai usko Jumalaan voivat saada todellisen merkityksen niin, että niistä tulee voimanlähde elämässämme.

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” Hän on todellinen sielun ravinto.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Jeesus herätti julkisen toimintansa aikana monenlaista kuountaa. Hän ei saanut ymmärrystä varsinkaan oman uskonnollisen järjestelmänsä moniosaajaedustajilta. Jeesus herätti ärtymystä ja häneen loukkaannuttiin. Sanoma ei tunnu aukeavan ja viesti ei mene perille. Tämän hetken Jeesuksen seuraajien eli kirkon sanoma ei ole suosittua ja jos jotain sanotaan, asia ei kirkolle kuulu tai vastaus on väärä.

Siitä huolimatta sanon, että elämme oudossa maailmassa. Tässä maailmassa suositaan vahvoja, häijyjä ja väkivaltaisia oman osansa maksimoijia. Toisia täytyy alistaa ja uhata, jotta menestyisi. Ja järjestelmä myös surutta palkitsee tällaista.

Kirkon sanoma liittyy rauhan, sovinnon ja lähimmäisenrakkauden piiriin ja vielä enemmän: tarjolla on ikuinen elämä. Tosi ärsyttävä näkemys. Eikö maailmassa olekaan tärkeintä itselleen eläminen?

Meneillään oleva paastonaika haastaa kohtaamaan oman sokeuden ja pahuuden. Tuon tosiasian kohtaaminen johtaa myös eheytymisen lähteille. Lopullisesti olen ehjä vasta perillä Taivaan kodissa, mutta pahuuden ja rikkinäisyyden keskellä loistaa jo valo. Tuota valoa kannattaa katsella, vaika kipeää tekisi js tuntuisi osaamattomalta.

Vapahtaja itse tarttuu kädestä kiinni ja kulkee kanssani. Siis se neuvo: katsele Jeesusta ja kuuntele taivaallista ääntä. Se kuuluu jo…

Esa Kekki

Toisen paastonajan sunnuntain kaikki evankeliumitekstit puhuvat siitä, miten Jeesus kohtasi eri tavalla sairaita ja paransi heitä. Teologisessa tutkimuksessa on paljon keskusteltu siitä, oliko Jeesuksen parantaminen aitoa vai kenties evankelistojen tapa korottaa häntä ihmekertomusten avulla. Loppujen lopuksi tiede ei pysty tarjoamaan vastausta siihen paransiko Jeesus oikeasti vai ei. On kysymys uskosta.

Uskovalle ihmiselle keskustelu Jeesuksen ihmetekojen aitoudesta ei ole edes kovin olennainen. Usko Kristukseen tekee jo tässä elämässä pieniä ihmeitä. Jo pelkästään se, että saa aloittaa päivänsä tietäen että on hyvä Jumalan suojeluksessa, on itsessään pieni ihme. Tai se, että nuori rippikoululainen löytää pirstaloituneeseen maailmaan toivon, merkityksen ja rakkauden kokemuksen, voi tarjota hänelle koko elämän muuttavan mahdollisuuden.

Saatamme odottaa omaan elämäämmekin ihmettä, joka pyyhkisi kaiken entisen pois ja säästäisi kivusta ja vaivasta. Mutta eikö elämä itsessään ole jo ihmettä? Saamme elää, löytää ja rakastaa.

Jeesus ei parantanut poppakonstein suurten ihmismassojen edessä, vaan parantamiseen liittyi aina aito Jeesuksen luo tuleminen. Jeesus paransi niitä, jotka toivat hänelle epätoivonsa ja syntisyytensä. Siihen tämä paaston aikakin meitä kutsuu. Omaa itseään ja syntisäkkiään ei tarvitse piilottaa, vaan Jeesuksen luo saa tulla sellaisena kuin on. Se oivallus, että saa olla Kristuksen luona omana itsenään saattaa tehdä ihmeitä aikaan!

Siunattua paastoa.

Ville Hakulinen,
Seurakuntapastori