Kuukausi: kesäkuu 2015

Tämän sunnuntain otsikko sopii kesälomakauteen. Lehdissä on keväästä alkaen muistuteltu levon ja rentouden tarpeesta: Älä ohjelmoi lomaasi liian täyteen! Älä vaadi itseltäsi (eikä puolisolta eikä lapsilta) liikoja! Muista sammuttaa työpuhelin! Kaikissa näissä ohjeissa kaikuu tavallaan pohjasävelenä tuo Raamatun neuvo: Armahtakaa!

Mutta pyhän aihe on vielä paljon laajempi ja syvempi kuin muodikas ajatus vaatimusten höllentämisestä ja itsensä armahtamisesta. Jeesus sanoi: Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita…Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan.” (Luuk. 6: 36-38)

Jeesus tietää, että itsemme armahtaminen on meille yleensä helpompaa kuin toisen ihmisen armahtaminen. Omia virheitä katsomme sormien läpi, säälimme ja ymmärrämme itseämme helpommin kuin lähimmäistä. Toki joskus on toisinkin, ja silloin helpotusta omaan häpeään tai syyllisyyteen löydy. Mulla yleensä käymme toistemme kimppuun herkemmin kuin itsemme. Siksi tarvitsemme Jeesuksen opetusta armollisuudesta.

Kaiken pohjana on se, että Jumala antaa meille Jeesuksen tähden, armosta anteeksi kaikki synnit. Taivaallinen Isä armahtaa meitä, kun tunnustamme hänelle syntimme, sen millä olemme rikkoneet Jumalaa tai lähimmäistä vastaan. Ensin on suuri armahduksen kokemus. Sen jälkeen tulee tämän armahduksen jakaminen eteenpäin ihmisten kesken. Kun Jumala on armahtanut meitä, olemme mekin velvollisia ja kykeneviä armahtamaan toisiamme. Emme olekaan virheettömiä tuomareita eikä päällepäsmäreitä. Olemme jok’ikinen vain armahdettuja syntisiä, jotka saavat Jumalalta voimaa keskinäiseen anteeksiantoon, uuteen alkuun.

Jumalan armo on hieno lahja kesään ja koko elämään!

Riitta Särkiö

Tiesitkö, mistä tulee nimi kesäjuhlallemme juhannukselle? Juhlan nimitys tulee erisnimestä Johannes. Tällä nimellä on aikanaan ollut useita erilaisia muotoja. Kuuluisin Johannes on Johannes Kastaja, joka Raamatun mukaan syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta; juhannus on siis hänen syntymäpäiväjuhlansa.

Johannes Kastajan persoona on mielenkiintoinen. Hän kulki autiomaassa ja Jordan-virran rantamailla saarnaamassa. Hän pukeutui kamelinkarvavaatteeseen ja nahkavyöhön, söi heinäsirkkoja ja villimehiläisten hunajaa. Hän julisti rohkeasti Jumalan hyvyydestä, pelastuksesta ja syntien anteeksiantamisesta.

Mutta mitä Johannes Kastaja tarjoaa erityisesti meille juhannusta ihan kohta viettäville? Mitä näkökulmia elämään hän antaa lomansa aloittaville, työssä vielä puurtaville tai muuten vaan kesää viettäville?

Johanneksen viesti on ytimekäs. Se on itse asiassa itse Kastajan nimessä. Nimi Johannes tarkoittaa ”Jumala on armollinen”. Armollisuus eli hyväksyvä ja rakastava suhtautuminen voisi siis kuulua meidän juhannukseen ja elämään sen jälkeenkin. Se, että päästää irti turhista paineista ja vaatimuksista ja hyväksyy omat ja toisten puutteet.

Iankaikkinen Jumala on meille armollinen vuoden jokaisena päivänä. Juhannuksena Johannes muistuttaa meitä erityisesti tästä suuresta Jumalan rakkaudesta. Jumalan armo vaikuttaa sieluun ja sydämeen samalla tavalla kuin kesän lämpö ja valo luontoon. Armon säteet sulattavat ja avaavat jotain sisällämme. Saamme pyytää Jumalalta, että hänen armonsa saisi elämämme kukkimaan ja kukoistamaan, ja että Jumalan armo tavoittaisi jokaisen juhannuksen viettäjän!
Armorikasta juhannusta!

Kati Saukkonen

Kesän keskellä kuuluu kutsuääni Jeesuksen seuraamiseen. Kutsu Jumalan valtakuntaan saadaan kasteessa. Sen jälkeen kaikki uskonelämä on vastaamista tai kuuntelemista. Kutsu on, mitä kuuluu, miten vastaan?
Mihin ajatukset ja arvot elämässäni pohjaavat, mitä haluan ja mihin olen matkalla?

Jos sydän käpertyy elämän taloudellisen turvallisuuden varmistamisen ja itselleen keräämisen ympärille, silloin iskee sokeus ja kuurous. Miksi pitäisi jotain jakaa omastaan? Kaiken olen itse omalla työlläni raapinut kokoon. Ja niin edelleen. Toiset ovat uhka ja kilpailija.
Kuinka paljosta ja mistä olisin valmis luopumaan, kun kutsu seurata Jeesusta kuuluu voimakkaana? En anna esimerkkiä enkä kerro omista asioistani, vaan koetapa ajatella ihan itse.

Vielä tärkeämpää on tarkastella, mihin mieleni suuntautuu. Mitä todella haluan, mihin haluan asettaa päämäärän vai onko se jo asetettu suuremmalla foorumilla?
Elämässä ja siis myös kristittynä elämisessä on kyse valintojen tekemisestä. Mitä haluan, miksi haluan, mitä ovia suljen, mitä ovia avaan, mitä reittiä haluan kulkea ja mihin?

Olisiko mahdollista iloita itse elämästä, Jumalan läsnäolosta kaikessa ja katkelmallisesta lähimmäisenrakkauden esiin putkahtamisesta? Samalla tulisi seuranneeksi Jeesusta.

Esa Kekki
Launeen seurakunta

Jeesus sanoo: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”
Mikä paradoksi! Ja kuitenkin totta. Aikaamme leimaa voimakas yksilökeskeisyys. Sen seurauksena oman edun tavoittelu ja itsekkyys ovat lisääntyneet ja tätä kautta ihmisten pahoinvointi näkyy selkeästi yhteiskunnassamme. Me haluamme olla hyväksyttyjä, rakastettuja, suosittuja arvostettuja… Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Ilman rakkautta emme jaksa. Mutta ongelma ei olekaan tässä kaipauksessa, vaan siinä, missä huomiomme on. Kun elämämme käpertyy itsemme ympärille, me kadotamme sen. Siksi Jeesus tahtookin kutsua meitä tielleen, tielle joka on katsomista häneen ja toisiin, lähimmäisiin. Hän kutsuu meitä ottamaan vastaan lahjansa ja rakkautensa ja jakamaan sitä.

Franciscus Assisilaisen rukous opettaa meille juuri tätä:
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune