Uhkaako kansankirkkoamme tulevaisuudessa kuihtuminen ja ero valtiosta? Kirkon uksi on paukkunut kiivaasti kuluneena vuosikymmenenä ja Suomen luterilaiselle kirkolle on jättänyt jäähyväiset jo 400.000 kansalaista. Viime vuonna lyötiin taas ennätykset ja kirkosta erosi 50.000 jäsentä. Kaikki enteet viittaavat siihen, että kato ei olisi pysähtynyt tai tyrehtymässä, sillä siksi outoja ovat kirkonmiesten ja kirkon piirissä toimivien erilaisten kuppikuntien lausunnot ja kannanotot.
Jo yksistään fundamentalisti ministerin Päivi Räsäsen lausunnot tekivät kirkon kassaan puolen miljoonan euron vajeen, kun hän höpisi, että lääkärin ei ole noudatettava Suomen lakia kaikissa tilanteissa. Kansa ei enää ole luulon varassa, vaan kirkkoruhtinaiden sanomisia ja tekemisiä vahditaan ja seurataan tarkasti.
Viime aikoina Kepun rakas lempilapsi SRK eli vanhoillislestadiolaisten tukikohta on alkanut murentua, koska yhdistyksen kaikkia pedofiliasyyteitä ei ole käsitelty liikkeen piirissä sille kuuluvalla asiallisella tavalla. Pääsihteeri ja puheenjohtaja joutuivat eroamaan, kuten samaa uskoa tunnustava Helsingin Sanomien päätoimittajakin. Juuri tämä on osoitus yhteiskunnallisesta murroksesta kaikkialla länsimaissa. Myös suomalaiset ovat alkaneet suhtautua kriittisesti kaikkiin instituutioihin.
Erehtymättömänä itseään pitänyt katolinen kirkko ja muut ovat joutuneet kohtaamaan yhä useammin sellaisia haasteita, joita kansalaiset eivät enää yksinkertaisesti voi hyväksyä. Näitä ovat ennen muuta pelottelu, pedofilia ja veronkanto-oikeus. Pahinta on kuitenkin usein tapahtumien varjolla yritetty peittely, johon uskontokuntien johtajat ovat syyllistyneet. Asia ei ole nostettu heti pöydälle ja kierre on valmis. Erityistä suojaa ovat saaneet nauttia
kumman kauan erilaiset yksityiset lahkot ja SRK. Vanhoillislestadiolaisten suosiminen ei voi enää jatkua siten, että esimerkiksi poliisi tiedottaa seuran johdolle, ylittyykö syytekynnys vai ei.
Suomalaisilla on aikaisempaa tietoisempi ja omaehtoisempi suhde paitsi uskontoon myös muihin perinteisiin. Asenteet ovat muuttuneet ja näkyvät eroissa. Erityisesti nuoriso ei ole löytänyt kirkoista ja uskonnoista potkua elämälleen. Evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksen tulemisesta ei enää tavoita elintasokuilussa kamppailevia ihmisiä.
Uskontotunnilla jouduin vastaamaan erääseen oppilaani tekemään kysymykseen ilman ennakkovaroitusta: ”Miksi Suomesta lähetetään rahaa ulkomaiden lähetystyöhön, vaikka paikallisiakin kohteita olisi aivan riittävästi?” Sopertelin jotain kehitysavun tarpeellisuudesta ja ihmisten oloista mm. Afrikassa ja muualla, mutta en ollut uskottava, kuten ei enää kirkkommekaan kohta. Pahinta on kuitenkin, jos me ns. tapakristityt alamme äänestää jaloillamme. Toisaalta kirkkoon myös liittyi uusia jäseniä 15.000. Mitähän he etsivät?
Juhani Melanen