Suomen seuraava hallitus ja eduskunta ovat suurten asioiden edessä ensi vaalikaudella. Korona, Venäjän sota ja inflaatio sekä Suomen nykyisen hallituksen lepsu omistajanohjaus eivät enää riitä syiksi huonoon taloushallintaan ja tulevaisuuden ennakointiin. Valtion velka on 136,18 miljardia eli me jokainen suomalainen olemme velkaa 24 449 euroa. Korkoa maksamme 1,5 miljardia vuodessa ja seuraava budjetti on alijäämäinen 8 miljardia, mikä tarkoittaa lisää syömävelkaa. Kysymys kuuluukin: kykenemmekö enää säilyttämään tällä menolla nykyisen hyvinvointivaltiomme siinä mittakaavassa, jollainen meillä on vielä nyt?

Pahimmat uhkat Suomen hyvinvointivaltiolle ovat eriarvoisuus, polarisaatio, suhteellinen köyhyys, järjestelmän kalleus, keskiluokan suuri verotus, liika sääntely, kannustinloukut, hallinnon byrokratia, väestön ikääntyminen, syntyvyyden vähentyminen, turhat tuet menestyville yrityksille, konsulttien luoma digitalisaatioviidakko, monimutkainen ja kallis työeläkeyhtiörakenne sekä uusliberalistisen talousajattelun hyväksyminen ratkaisukeskeiseksi keinoksi Amerikan Trump-mallilla. Jätän nyt pois tarkoituksella kaikki suuret globaalit uhkat, kuten ilmaston lämpeneminen, ympäristötuhot, lajikato, Afrikan ruokapula ja väestön lisääntyminen, vaikka ne kaikki tulevatkin koskemaan lastenlapsiamme myös Suomessa.

Pahimmat ongelmat Suomessa ovat tällä hetkellä suhteellinen köyhyys, kannustinloukut sekä työttömyyden kohtaamattomuus. Vastakkain ovat edelleen suuri rakenteellinen työttömyys ja uuden teknologian työpaikat, joihin ei saada tarvittavaa osaavaa henkilökuntaa edes ulkomailta turhan suomalaisen byrokratian takia. Köyhyysraja Suomessa on noin 1 200 euroa käteen/kk, se on alle 60 % kansallisesta mediaanitulosta. Työtä ei kannata yksinkertaisesti ottaa vastaan, sillä tuilla eläminen on turvallisempaa kuin ns. paskaduunit tai marjanpoiminta, jonka hoitavat thaimaalaiset orjapalkalla.

Erityisesti köyhyys koskee 1,5 miljoonaa eläkeläistä, joista suurin osa saa erilaisia tukia niin valtiolta kuin kunnilta, tosin kaikki eri luukuilta. Monet eläkeläiset ovat tehneet 40 vuotta töitä pienellä palkalla ja nettoeläke jää silti alle köyhyysrajan. Voidaanko Suomessa enää tällöin puhua tasa-arvosta, jos eläkkeellä olevat eläkevakuutusjohtajat loisivat maksamatta veroa Suomeen veroparatiiseissa 80 000 euron eläkkeellä siksi, että Suomi on ainoa sivistysvaltio, jossa ei ole määritelty eläkekattoa?

Poliitikkomme joutuvat karsimaan valtion menoja eri kriteerein ja painotuksin. Tarvitsemme selkeitä priorisointeja moniin käytännön asiaa. Jokainen tietää, mitä perheen rakenteellinen köyhyys aiheuttaa erityisesti näiden perheiden lapsille. Suomessa on 20 000 lasta sijoitettuna kotien ulkopuolelle. Se maksaa valtiolle 1,8 miljardia euroa eli saman verran kuin maamme syöpien hoito. Missä on ollut ennalta ehkäisevä toiminta? Kodinhoitajia oli vielä 1990-luvulla 90 000, nyt heitä on enää 30 000. Yhteiskunnan ulkopuolisuus lisääntyy ja syrjäytyminen maksaa yhteiskunnalle vuosi vuodelta enemmän. Nämä luovat hyvän alustan nuorisorikollisuudelle ja jengeille. Yksi yhteiskunnan rattailta pudonnut maksaa suomalaisille veronmaksajille arviolta noin miljoona euroa. Onko meillä enää tähän varaa?

Ratkaisuina voisi olla koulutus, mutta sitä vähennetään nyt kaikkialla. Suomalainen peruskoulu on pudonnut kauas entisestä loistosta ja PISA-testeissä pyörimme Romanian ja Chilen kanssa samassa sarjassa. Millaisia nuorisotakuita voisimme taata jälkikasvullemme on juuri sellainen asia, joka kuuluu seuraavissa vaaleissa valittaville poliitikoillemme. Me tarvitsemme vastuuta enemmän yksilöille, turhien palveluiden karsimista, riskien ennakoimista ja sosiaaliturvajärjestelmämme yksinkertaistamista. Voimmeko olla varmoja, että kallis sote-uudistus takaa jokaiselle suomalaiselle samanarvoisen terveydenhoidon asuinpaikasta riippumatta?

Tällä hetkellä Suomessa uusliberalistiset talous-, sosiaali- ja terveyspolitiikan sekä hyvinvointivaltion arvot ja käytäntö ovat yhä suuremmassa ristiriidassa keskenään. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tavallinen suomalainen yksiö ajautuu marginaaliin ilman yhteiskunnan turvaverkkoa. Terapian tarve kasvaa ja maksaa. Silloin kun suomalaisen nuorison valtaa täysi näköalattomuus, olemme menettäneet pelin. Ymmärrämme ihmisten haavoittuvuuden ja kompuroinnin ja pelon. Siksi tarvitsemme modernin keskinäisen tuen ja turvaverkkojen järjestelmä, jota kutsutaan myös hyvinvointivaltioksi.

Juhani Melanen