Kuukausi: marraskuu 2013

Sana adventti ei oikein ole mitään kieltä. Se on lainasana, jonka merkitys ei avaudu ilman alkukieltä. Adventus on latinaa ja merkitsee tulemista saapumista. Adventus Domini, Herran tuleminen, on adventin viesti meille. Herra tulee kansansa keskelle. Siksi kiitämme häntä ja huudamme häntä avuksi. Hoosianna!

Ensiksikin me alamme valmistautua jouluun. Kaivamme varastoista adventtikyntteliköt ja monet koristeet, alamme tehdä joulun syömisiä, hankimme muistamisia ja kortteja. Muistammeko siinä kaikessa, että valmistaudumme ottamaan vastaan joulun sanoman ja joulun lapsen. Jumala tulee kansansa keskelle Jeesus-lapsessa. Jumala on antanut meille poikansa, meidän veljeksemme. Koska hän on ottanut ihmisen osan, hän tuntee ja tietää meidät.

Toiseksi muistamme sitä, että Jeesus on tullut lupausten täyttäjänä kansansa keskelle. Lupaukset syntien anteeksisaamisesta, lupaus iankaikkisesta elämästä, lupaus Jumalan läsnäolosta elämässämme toteutuvat Jeesuksessa. Hän on tullut pelastajaksemme. Hän tuli maailmaan sovittaakseen syntimme ja tehdäkseen rauhan Jumalan ja meidän välillä. Muista, sinulle on tullut Vapahtaja!

Edelleen Herran tuleminen on totta seurakunnassa. Sanassaan ja kasteessa ja ehtoollisessa Kristus tulee luoksemme. Hän antaa meille itsensä. Me saamme ottaa hänet itsensä vastaan kuullessamme Jumalan sanaa. Ja ehtoollisen leivässä ja viinissä hän antaa ruumiinsa ja verensä puolestamme. Ja mekin saamme antaa hänelle itsemme. Kristus antaa meille, rauhansa, ilonsa, pyhyytensä, elämänsä. Ja me annamme hänelle sen, mitä meillä on: huolemme ja syntimme kiitoksemme ja suunnitelmamme. Siitä uskossa on kysymys. Miten onnellinen vaihtokauppa!

Adventti muistuttaa myös siitä, että kerran Kristus tulee kaikkeuden Herrana. Silloin toteutuu täydesti Jumalan hyvä tahto maailman ja minun elämässä. Siksi tuokin päivä on hieno; odottamisen arvoinen hetki.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Launeen srk

Katselen usein Launeen kirkossa alaspäin. Silloin jalkojeni alla näkyy vanha, kauniisti patinoitunut tiililattia. Rakentajat ovat muuranneet tuhansia tiiliä kirkon lattiaan kuusikymmentä vuotta sitten. Selvästi näkyy myös vuonna 1958 valmistuneen laajennuksen raja. Tiilet ja laasti ovat hiukan erilaisia Tapparakadun puoleisessa siivessä.

Tuon tiililattian päällä on seissyt nuoria perheitä sylissään kastettava lapsi. Lattialle on levitetty vihkiryijy ja miehestä ja naisesta on tullut uusi aviopari. Välillä käytävää pitkin on kannettu ruumisarkkua. Kirkon lattialla seisovat jumalanpalvelukseen tulleet seurakuntalaiset, siellä hyppelehtivät avoimen päiväkerhon lapset. Jo kuudenkymmenen vuoden ajan Launeen kirkko on ollut mukana ihmisten elämässä. Sitä juhlitaan kohta adventtina!

Raamatussa seurakuntaa ja meitä ihmisiä verrataan rakennuskiviin. Me olemme kuin kirkon tiiliä, seinäkiviä, lautoja, meistä rakentuu seurakunta. ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennukset yhteen niin, että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi.” Ef. 2:19-20

Meitä kaikkia tarvitaan, jotta seurakunta olisi kokonainen. Kaikilla kivillä ja tiilillä on paikkansa. Tätä Jumala tahtoo ja sitä me seurakunnan työntekijätkin toivomme. Meillä jokaisella on toki oma suhteemme kotikirkkoon ja seurakuntaan – likeisempi tai ohuempi, erilainen eri aikoina.

Omaa tietä kirkkoon ei ole aina helppo löytää. Mielellämme kuulemme toiveita ja otamme palautetta, jotta seurakunta voisi tuntua kotoisalta ja tarpeelliselta omassa elämässä. Joulukuun alun 60-vuotisjuhlat 1.12. ja avoimet ovet kirkolla 2.-4.12. ovat hyvä mahdollisuus kurkata kotikirkkoon! Tervetuloa!

Riitta Särkiö

”Äiti, voisinko saada marraskalenterin, niin olisi mukavampi odottaa joulukalenterin luukkujen avaamista”, kysyy 4-vuotias tyttäreni. Havahdun siihen, että syksy rientää eteenpäin ja pian alkaa jälleen joulun odotus. Kulunut vuosi on tuonut mukanaan roppakaupalla uusia kokemuksia, muutoksia, menetyksiä ja saavutuksia. Ehkä muutaman uuden rypynkin ja pari harmaata hiusta.

Vuoden tapahtumia muistellessa voin huomata, miten myös uudet tuttavuudet sekä vanhat ystävät ovat taas jättäneet oman näköisiään, ihania, jälkiään vuoden kulkuun. Samalla omat kädenjäljet, toivottavasti ainakin pääosin positiiviset, on jätetty muiden matkaa värittämään.

Kuluneiden päivien joukossa mutkittelevat myös Jumalan läsnäolon jäljet. Jopa niissä vähän vähemmän aurinkoisissa, jolloin tuli välillä jo huhuiltua: ”missä olet?”

Pitäisiköhän askarrella lasten kanssa marraskalenteri. Se muistuttaisi jokainen sateinen syysaamu siitä ilon, valon ja toivon juhlasta, joka on taas jo aivan nurkan takana. Jumalan läsnäolosta jokaisessa päivässä.

Mira Vorne

Jos pitää valita yksi raamatunteksti ja yksi virsi, jotka palauttavat elämään suhteellisuudentajun, olen omat valintani tehnyt.

Raamatunteksti on Saarnaajan kirjasta. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.”

Kokemukseni on tämä: maailmankaikkeuden keskus olen minä ja maailma kaikkinensa on 35 vuotta vanha. Muusta minulla ei ole kokemusta. Tietoni ja ymmärrykseni sanovat kuitenkin toisin ja tiedän: edellinen ei ole totta. Minua ennen on ollut ja minun jälkeeni tulee olemaan toisia, jotka kulkevat saman matkan. Elämän matkan. Ei samanlaista, koska se sentään on omani, mutta oman matkansa, aikoineen ja vaiheineen. Niin teki Saarnaaja. Niin teen minä. Nyt on minun vuoroni. Minun paikkani ottavat aikanaan toiset. Se ei ole pelottavaa. Se kuuluu asiaan.

Mikään siitä, minkä näen ympärilläni, ei kuulu yksin minulle. Ainoa, joka on luotu minua varten, olen minä itse. Ei siitä ylpistyä pidä. Ei pidä painottaa sanaa itse vaan sanaa luotu. Minä en luonut. Jumala loi. Sekin on muuten virrestä, mutta se ei ole se virsi joka minulla oli mielessä.

Maa on niin kaunis. Se on se suhteellisuudentajun virsi. Sekin muistuttaa: aika kiitää. Mihin katosivat omat ikävuoteni kahden- ja kolmenkymmenen välistä? Vierähtivät jo ja nyt ovat menneet. Hämmästelen niiden menoa, ikään kuin ne olisivat olleet tarkoitetut pidettäviksi. Hassuko minä olen? Lainassa nekin olivat.

Virsi kertoo myös, että me katoamme vuorollamme toisiltamme. Edes ne, jotka ovat rakkaimpia, eivät ole omia. Äitienpäivänä vien kukkia pöydälle maljakkoon ja vaadin kahvia, isänpäivänä vien kynttilän ulos pimeään eikä puhuttavaa ole.

Vielä minut muistetaan, mutta tulee aika, jolloin olen menneiden tavoin unholaan vaipunut. Kasvoni eivät tule kenellekään mieleen eikä nimeni heläytä kelloja kenessäkään. Siksi on tärkeää, että olen nyt kun vielä olen. Että sanani ja tekoni ovat merkityksellisiä nyt. Että minulla on väliä nyt, itselleni ja muille.

Pyhäinpäivä ja isänpäivä kietoutuvat omassa elämässäni yhteen. Kirkkovuosi lähestyy päätöstään ja
kaamosajan pimeys tihenee. Seimen valo kajastaa kuitenkin jo. Jeesus toi tullessaan Jumalan armon, valon viestin tähän kuoleman varjojen maahan. On yksi, jolta et unohdu koskaan. Hänen tahdostaan sinä olet ja Hänen luokseen sinä olet matkalla. ”Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.”

Anu Toivonen

Olin koulujen syyslomaviikolla lasteni kanssa Tanskassa Kööpenhaminassa ja Legolandissa Billundin kaupungissa. Eräs huomiota herättänyt asia oli halloweenin esillä pitäminen joka paikassa. Juhlan jota meillä vielä pidetään aika lailla Amerikkalaisena hapatuksena. Olen itsekin suhtautunut melko epäillen Halloweenin viettoon ja yrittänyt muistuttaa että ei se ole sama kuin pyhäinpäivä ja ettei pitäisi suomalaisia perinteitä aina korvata jollain vieraalla.

Kööpenhaminan Tivolissa sain kuitenkin ihailun vallassa puntaroida ajatuksiani uudelleen. Tivoli oli koristeltu erilaisin kurpitsoin, lyhdyin ja teemaan liittyvin koristein värikkääksi ja valtavan hienon näköiseksi markkina-alueeksi. Myyntikojuissa oli erilaisia sadonkorjuun tuotteita, mehuja, hilloja, ruokia, käsitöitä. Ihailtavaa ja katseltavaa oli kaikille aisteille.

Sadonkorjuun juhlat, kekri tai kelttiläisestä perinteestä lähtenyt halloween ovat vanhoja juhlia, jotka ovat lähes hävinneet suomalaisesta perinteestä. Niiden paikalla on ollut ainoastaan pyhäinpäivä, joka on yhdistelmä uskonsa puolesta kuolleiden ja uskossa kuolleiden eli vainajien muistamisesta kristityn toivosta käsin. Seurakunnissa on tapana muistaa erityisesti kaikkia vuoden sisällä kuolleita seurakuntalaisia.

Halloween tarkoittaa alun perin pyhäinpäivänaaton juhlaa ja siksi virallinen halloween onkin 31.10. Meillä Suomessa pyhäinpäivän ajankohdan vaihtelu johtaa siihen, ettei yhteys näytä aina toteutuvan ja halloweenia vietetään helposti pyhäinpäivän vaihtoehtona.

Jokainen aikakausi muokkaa perinteitä omista lähtökohdistaan. Vielä nykyäänkin lasten joulujuhlissa hyppivät iloisesti sekaisin tontut ja enkelit, pääsiäisen aikaan vuorottelevat rinnakkain kansanperinteeseen kuuluvat noidat ja trullit ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen kanssa ja Johannes kastajan juhlaan juhannukseen liittyy monia taikoja, joita ei voida pitää kristillisinä.

Suomessa loka-ja marraskuu ovat pimeitä ja sateisia. Vaivutaan jonkinlaiseen pimeän ajan horrokseen. Ehkäpä tähän taitteeseen hyvinkin mahtuu yksi iloisempi juhla ilman että meidän tarvitsee millään tapaa luopua pyhäinpäivään hiljentymisestä.

Hanna Suominen
pastori