Suomen talous on vapaassa pudotuksessa ja lilluu monissa liemissä, kuten Talvivaara ja telkat. Metsäteollisuus on ajettu alas ja työnantajat irtisanovat työntekijöitään kuin 1990-luvun alussa. Julkisen talouden alijäämä kasvaa yli EU:n sallimien rajojen. Olemme siirtymässä tarkkailuluokalle yhdessä
Kreikan kanssa.
Taloudellisen kestävyysvajeen lisäksi, meillä on johtamisen ongelmia eri tasoilla ei vähiten eläkeyhtiöiden ja julkisen hallinnon eri aloilla. Tuhlailu ja ylisuuret palkkiot vievät vähänkin uskottavuuden kansalaisilta järjestelmään. Meidän pitäisi muuttua, sillä muuten me katselemme tuhoa Titanickin kansituoleilta.

Hyvä ihmisten johtaminen ei ole suomalaisten laji. Piehtaroimme itsesäälissä, sillä emme ole kyenneet muuttamaan hapitustamme ja ominaisuuksiamme riittävästi. Happamuus, puhumattomuus, välinpitämättömyys, vanhusten laitoshoito, terve kyynisyys eli realistisuus sekä
kyräilevyys ovat suomalaisuuden vankat tulipilarit.
Suomalaisuus sopii vain nousukausiin, mutta nyt on pakko turvautua muuhun kuin suomalaiseen eksoottisuuteen. Edellä luetellut ominaisuudet eivät ole enää 2010-luvun globaaleja menestyjien ominaisuuksia. Nyt tarvitaan muutakin kuin talvisodan
henkeä.

Tässä taantumassa me kaipaisimme kirkkaita värejä, isoisia ideoita, lämpöä ja uskoa omiin mahdollisuuksiimme murjotuksen sijaan. Meillä vallitsee yhäältä päin johdettu pakottamisen ja käskyttämisen kulttuuri. Tästä syystä työpaikoilla voidaan huonosti, eivätkä käskyt tahdo mennä perille
tosin sanoen työn mielekkyys on katoamassa ja sen sisältö muuttuu pakkopullaksi. Työtekijät uupuvat ja joutuvat työkyvyttömyyseläkkeelle aiheuttaen valtavat kustannukset niin työnantajille kuin yhteiskunnallekin.

Paljon parjattu Pekka Himanen on ehdottanut, että Suomessa tulisi laatia johtamisen kansallinen ohjelma. Olen täysin samaa mieltä. Jyrki Kataisella olisi tärkeä näytön paikka ja mahdollisuus kirkastaa kilpeään, mutta onko hänkin jähmettynyt pelosta ja seisoo tumput suorana. Hyvällä johtamisella pystyttäisiin vaikuttamaan nahkeaan ja seisovaan ilmapiiriin. Työpaikoilla ilmenevät epäkohdat saataisiin poistettua rohkealla johtajan esimerkillä ja asioiden kasvotusten puhumalla.

Nyt on korkea aikaa pistää hihat heilumaan ja luuta lakaisemaan. Ne ennustajaeukot on vaiennettava, jotka eivät usko kykyymme uudistua ja muuttua myönteiseksi. Kasvu, usko ja aurinkoisuus olisivat nyt valttia. Nyt ne johtajat on kaivettava esiin, jotka vielä uskovat kykyihimme selviytyä. Marisijat on potkittava pihalle ja kasvu potkaistava liikkeelle. Ailus ja lakimies Räty ovat malliesimerkkejä huonosta johtamisesta. Heitä emme kaipaa ja ikävöi. Partiopoikia tarvitaan juuri nyt!

Jussi Melanen

Sana adventti ei oikein ole mitään kieltä. Se on lainasana, jonka merkitys ei avaudu ilman alkukieltä. Adventus on latinaa ja merkitsee tulemista saapumista. Adventus Domini, Herran tuleminen, on adventin viesti meille. Herra tulee kansansa keskelle. Siksi kiitämme häntä ja huudamme häntä avuksi. Hoosianna!

Ensiksikin me alamme valmistautua jouluun. Kaivamme varastoista adventtikyntteliköt ja monet koristeet, alamme tehdä joulun syömisiä, hankimme muistamisia ja kortteja. Muistammeko siinä kaikessa, että valmistaudumme ottamaan vastaan joulun sanoman ja joulun lapsen. Jumala tulee kansansa keskelle Jeesus-lapsessa. Jumala on antanut meille poikansa, meidän veljeksemme. Koska hän on ottanut ihmisen osan, hän tuntee ja tietää meidät.

Toiseksi muistamme sitä, että Jeesus on tullut lupausten täyttäjänä kansansa keskelle. Lupaukset syntien anteeksisaamisesta, lupaus iankaikkisesta elämästä, lupaus Jumalan läsnäolosta elämässämme toteutuvat Jeesuksessa. Hän on tullut pelastajaksemme. Hän tuli maailmaan sovittaakseen syntimme ja tehdäkseen rauhan Jumalan ja meidän välillä. Muista, sinulle on tullut Vapahtaja!

Edelleen Herran tuleminen on totta seurakunnassa. Sanassaan ja kasteessa ja ehtoollisessa Kristus tulee luoksemme. Hän antaa meille itsensä. Me saamme ottaa hänet itsensä vastaan kuullessamme Jumalan sanaa. Ja ehtoollisen leivässä ja viinissä hän antaa ruumiinsa ja verensä puolestamme. Ja mekin saamme antaa hänelle itsemme. Kristus antaa meille, rauhansa, ilonsa, pyhyytensä, elämänsä. Ja me annamme hänelle sen, mitä meillä on: huolemme ja syntimme kiitoksemme ja suunnitelmamme. Siitä uskossa on kysymys. Miten onnellinen vaihtokauppa!

Adventti muistuttaa myös siitä, että kerran Kristus tulee kaikkeuden Herrana. Silloin toteutuu täydesti Jumalan hyvä tahto maailman ja minun elämässä. Siksi tuokin päivä on hieno; odottamisen arvoinen hetki.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Launeen srk

Olen monesti miettinyt, kuinka suhteellista ja mielivaltaista raha on. Jos sinulta puuttuu viisi senttiä bussimaksusta, sinä kävelet mahdollisesti 10 kilometriä työpaikallesi. Mutta jos sinulla on varaa maksaa pallonpotkija Ronaldon siirtohintaa 100 miljoonaa euroa, sinä olet tehnyt suunnattoman ja terveen sijoituksen rahoillesi. Rahassa kysymys onkin aina vaihdonvälineestä, jonka foinikialaisten sanotaan keksineen.

Rauman telakka ajettiin alas tiistaina. 600 ihmistä siirtyy potkimaan kiviä, sillä töitä löytyy vain noin 50 Turussa. Mietitäänpä hiukan. Espoon uimahalliin uppoaa rahaa 41 miljoonaa euroa. Miten helvetissä uimahalli voi maksaa niin paljon? Hjallis Harkimo myi Hartwall- areenan veli venäläisille vain 35 miljoonalla eurolla. Oliko kauppa hyvä? Mutta Olympiastadionin saneerauksen kustannusarvio on 242 miljoonaa. Rakennetaanko se kullasta? Uusi lastensairaala maksaa 160 miljoonaa euroa, jota ei saada kasaan veromarkoilla, vaan kansalaiset joutuvat yksityisillä keräyksillä kokoamaan puolet summasta. Mikä näissä summissa oikein mättää?

Alkusyksystä julkisuudessa on pyöritelty huikeita summia. Kestävyysvaje on 10 miljardia. Valtion velka on 92 miljardia. Summat ovat niin suuria, että kaikilla päättäjillä ei ole kompetenssia ymmärtää niitä, vaikka loppujen lopuksi kyse on yksinkertaisesta matematiikasta. Miljardi on aina tuhat miljoonaa. Miljoonalla eurolla saa 10 sadan tonnin yksiötä Helsingistä tai 200.000 hampurilaisateriaa Mäkkäriltä.

Nokia myi legendaarisen matkapuhelinbisneksensä 5,4 miljardilla eurolla. Osa piti hintaa naurettavan pienenä, osa suurena. Summaa kannatta verrata. Nokia voisi hankkia saamallaan summalla 54 maailman parasta jalkapalloilijaa tai vaihtoehtoisesti summasta voisi maksaa Suomen kaikki lapsilisät kolmen ja puolen vuoden ajan. Summalla rakentaisi Lahteen 15.000 omakotitaloa tai pyörittäisi koko maan päivähoitoa pari vuotta. Mutta huomasitte kai, että Nokian rahoilla ei täytettäisi edes tämän vuoden valtion talouden alijäämää, joka on 7,5 miljardia euroa.

Suurien summien yksinkertaistamista varten olen kehittänyt uuden rahayksikön RONAN. Yksi rona on siis 100 miljoonaa eli saman verran kuin Ronaldon siirtosumma Real Madridista on. Uusi lastensairaala maksaisi siis puolitoista ronaa. Olympiastadion maksaisi siis kolme ronaa, koska kaikkien julkisten
rakennusten hintaa voidaan lisätä aina 25 prosenttia kokonaiskustannuksiin.

Mutta kuvitellaanpa lisää. Meillä on myös varallisuutta 150 miljardin verran eläkerahastoissa. Eli voisimme aloittaa kansantalouden juhlat investoimalla uusiin kohteisiin, vaikkapa Lahteen uusi kasino. Parilla ronalla homma olisi helppo toteuttaa. Mutta miten, saada valtiovalta myöntämään tähän investointiin, ne tarvittavat ronat? Eikö tämän pitäisi olla meidän Päijäthämäläisten senaattorien asia vai?
Mikseivät muuten pääomatuloja saavat maksa lainkaan kunnallisveroja? Tasa-arvo on tasa-arvoa vai?

Juhani Melanen

Katselen usein Launeen kirkossa alaspäin. Silloin jalkojeni alla näkyy vanha, kauniisti patinoitunut tiililattia. Rakentajat ovat muuranneet tuhansia tiiliä kirkon lattiaan kuusikymmentä vuotta sitten. Selvästi näkyy myös vuonna 1958 valmistuneen laajennuksen raja. Tiilet ja laasti ovat hiukan erilaisia Tapparakadun puoleisessa siivessä.

Tuon tiililattian päällä on seissyt nuoria perheitä sylissään kastettava lapsi. Lattialle on levitetty vihkiryijy ja miehestä ja naisesta on tullut uusi aviopari. Välillä käytävää pitkin on kannettu ruumisarkkua. Kirkon lattialla seisovat jumalanpalvelukseen tulleet seurakuntalaiset, siellä hyppelehtivät avoimen päiväkerhon lapset. Jo kuudenkymmenen vuoden ajan Launeen kirkko on ollut mukana ihmisten elämässä. Sitä juhlitaan kohta adventtina!

Raamatussa seurakuntaa ja meitä ihmisiä verrataan rakennuskiviin. Me olemme kuin kirkon tiiliä, seinäkiviä, lautoja, meistä rakentuu seurakunta. ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennukset yhteen niin, että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi.” Ef. 2:19-20

Meitä kaikkia tarvitaan, jotta seurakunta olisi kokonainen. Kaikilla kivillä ja tiilillä on paikkansa. Tätä Jumala tahtoo ja sitä me seurakunnan työntekijätkin toivomme. Meillä jokaisella on toki oma suhteemme kotikirkkoon ja seurakuntaan – likeisempi tai ohuempi, erilainen eri aikoina.

Omaa tietä kirkkoon ei ole aina helppo löytää. Mielellämme kuulemme toiveita ja otamme palautetta, jotta seurakunta voisi tuntua kotoisalta ja tarpeelliselta omassa elämässä. Joulukuun alun 60-vuotisjuhlat 1.12. ja avoimet ovet kirkolla 2.-4.12. ovat hyvä mahdollisuus kurkata kotikirkkoon! Tervetuloa!

Riitta Särkiö

Suomessa kiertää kymmeniä ”kallomaakareita”, jotka ovat pätevöityneet psykologian asiantuntijoiksi lähinnä Kiljavan kurssien tasoisilla opeilla. Lisäksi tätä joukkoa täydentävät eri alan elämän taitoja kartuttaneet näyttelijät ja muut AA-kerhoista vapaana olevat ihmiskirurgit.

Nyt yrityksillä ei mene kovin hyvin, joten mukavia kehitys- ja virkistyspäiviä, ei enää kuormiteta asiapitoisilla selviytymiskursseilla, vaan nyt siirrytään suoraan asiaan: pomon ja johdon haukkumiseen. Yritysvalmentajia varmasti tarvitaan, jos työntekijät ovat muutosvastarintaisia tai niin
jumittuneita omiin tekemisiinsä etteivät kykene pakollisiin rakennemuutoksiin, jota digiaika edellyttäisi.

Olen itse ollut muutamilla rehtoreille tarkoitetussa koulutustilaisuudessa, jossa meille koetettiin takoa kaaliin uusia oppimismenetelmiä ja keinoja, joilla nykyistä opetusta kyettäisiin tehostamaan ja uudistamaan. Näin jälkikäteen tilaisuus oli lähinnä naurettava. Itsensä hurmiolliseen kiihkoon ajanut
kouluttajamme piirteli läppitaululle monimutkaisia koukeroita, joita ei saanut kirjoittaa muistiin, vaan ne piti omaksua siinä paikalla.

Gurumme leikitti meillä helvetin kummallisia vuorovaikutusleikkejä, joita en ymmärtänyt; eivät tosin muutkaan. Siinä me aikuiset matkimme milloin pöllöä , milloin kaikua. Mieleeni tuli väkisinkin, että tämän täytyy olla niin suuren luokan kusetusta, että kukaan ei uskalla arvostella sitä ja sanoa, että keisarilla ei ole uusia vaatteita. Syy oli raha. Nämä ”liirum laa” psykopuoskarit osaavat nimittäin rokottaa pitämistään kursseista tähtitieteellisiä lukuja , joten että menepäs siinä laukomaan omia ajatuksia kurssin merkityksestä, olet pian kenkäperseenä kilometritehtaalla mittailemassa Lahden
katuja.

Mutta minä latasin, koska kurssini kustansivat lahtelaiset veronmaksajat eikä yksityinen firma. Huusin naama punaisena tilaisuuden jälkeisessä mietintämyssyssä:” Mitä hyötyä, mitä hyötyä!” ”Näillä eväilläkö, minun tulisi selvitä kuusi tuntia erityisluokalla kymmenen ”rajattoman” kanssa?”
”Selvittäkää saatana edes niitä lakipykäliä, milloin opettajalla on oikeus poistaa huoritteleva ja päälle sylkevä herran terttu oppitunnilta, ettei koko koulutusaika mene täysin hukkaan. Perkele!

Näitä tosielämän sankareita, joiden päiväliksalla , voisi ostaa koulun kaikki opetustarvikkeet vuodeksi, alkaa olla yhä enemmän. Suomen tunneälystä ja positiivisuuden välittämisestä, minäkin olisin valmis jorisemaan yhden päivän 3000 eurolla. Takaan, että tehtäviä löytyisi vielä kotiinkin.

Moni on kuunnellut Heikki Rinnettä, Veikka Gustafsonia, Henkka Hyppöstä, Hannu Aravirtaa, Esa Saarista ja Marco Bjurströmiä tunti tolkulla. Mieleen ei ole jäänyt kuin alapään vitsit ja älytön hokema: ” in tis kompani vii aar tö kreitist”. Firmojen koulutus menee usein samaan kastiin, kuin
ympäristöpolitiikka: näyttää hyvältä vuosikertomuksessa.

Juhani Melanen

”Äiti, voisinko saada marraskalenterin, niin olisi mukavampi odottaa joulukalenterin luukkujen avaamista”, kysyy 4-vuotias tyttäreni. Havahdun siihen, että syksy rientää eteenpäin ja pian alkaa jälleen joulun odotus. Kulunut vuosi on tuonut mukanaan roppakaupalla uusia kokemuksia, muutoksia, menetyksiä ja saavutuksia. Ehkä muutaman uuden rypynkin ja pari harmaata hiusta.

Vuoden tapahtumia muistellessa voin huomata, miten myös uudet tuttavuudet sekä vanhat ystävät ovat taas jättäneet oman näköisiään, ihania, jälkiään vuoden kulkuun. Samalla omat kädenjäljet, toivottavasti ainakin pääosin positiiviset, on jätetty muiden matkaa värittämään.

Kuluneiden päivien joukossa mutkittelevat myös Jumalan läsnäolon jäljet. Jopa niissä vähän vähemmän aurinkoisissa, jolloin tuli välillä jo huhuiltua: ”missä olet?”

Pitäisiköhän askarrella lasten kanssa marraskalenteri. Se muistuttaisi jokainen sateinen syysaamu siitä ilon, valon ja toivon juhlasta, joka on taas jo aivan nurkan takana. Jumalan läsnäolosta jokaisessa päivässä.

Mira Vorne

Jos pitää valita yksi raamatunteksti ja yksi virsi, jotka palauttavat elämään suhteellisuudentajun, olen omat valintani tehnyt.

Raamatunteksti on Saarnaajan kirjasta. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.”

Kokemukseni on tämä: maailmankaikkeuden keskus olen minä ja maailma kaikkinensa on 35 vuotta vanha. Muusta minulla ei ole kokemusta. Tietoni ja ymmärrykseni sanovat kuitenkin toisin ja tiedän: edellinen ei ole totta. Minua ennen on ollut ja minun jälkeeni tulee olemaan toisia, jotka kulkevat saman matkan. Elämän matkan. Ei samanlaista, koska se sentään on omani, mutta oman matkansa, aikoineen ja vaiheineen. Niin teki Saarnaaja. Niin teen minä. Nyt on minun vuoroni. Minun paikkani ottavat aikanaan toiset. Se ei ole pelottavaa. Se kuuluu asiaan.

Mikään siitä, minkä näen ympärilläni, ei kuulu yksin minulle. Ainoa, joka on luotu minua varten, olen minä itse. Ei siitä ylpistyä pidä. Ei pidä painottaa sanaa itse vaan sanaa luotu. Minä en luonut. Jumala loi. Sekin on muuten virrestä, mutta se ei ole se virsi joka minulla oli mielessä.

Maa on niin kaunis. Se on se suhteellisuudentajun virsi. Sekin muistuttaa: aika kiitää. Mihin katosivat omat ikävuoteni kahden- ja kolmenkymmenen välistä? Vierähtivät jo ja nyt ovat menneet. Hämmästelen niiden menoa, ikään kuin ne olisivat olleet tarkoitetut pidettäviksi. Hassuko minä olen? Lainassa nekin olivat.

Virsi kertoo myös, että me katoamme vuorollamme toisiltamme. Edes ne, jotka ovat rakkaimpia, eivät ole omia. Äitienpäivänä vien kukkia pöydälle maljakkoon ja vaadin kahvia, isänpäivänä vien kynttilän ulos pimeään eikä puhuttavaa ole.

Vielä minut muistetaan, mutta tulee aika, jolloin olen menneiden tavoin unholaan vaipunut. Kasvoni eivät tule kenellekään mieleen eikä nimeni heläytä kelloja kenessäkään. Siksi on tärkeää, että olen nyt kun vielä olen. Että sanani ja tekoni ovat merkityksellisiä nyt. Että minulla on väliä nyt, itselleni ja muille.

Pyhäinpäivä ja isänpäivä kietoutuvat omassa elämässäni yhteen. Kirkkovuosi lähestyy päätöstään ja
kaamosajan pimeys tihenee. Seimen valo kajastaa kuitenkin jo. Jeesus toi tullessaan Jumalan armon, valon viestin tähän kuoleman varjojen maahan. On yksi, jolta et unohdu koskaan. Hänen tahdostaan sinä olet ja Hänen luokseen sinä olet matkalla. ”Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.”

Anu Toivonen

No hupista! Äkkiäpä tämä 20 vuoden aika on lipsahtanut. Monet tutut Omalähiön lukijat ja toimittajat ovat solmineet jo lopullisen sopimuksensa Golgatan pallon kanssa, mutta silti he säilyvät aina muistoissamme. Me muut ”omalähiöläiset” sen sijaan jatkamme työskentelyä yhtä ankeissa ja onnettomissa olosuhteissa ilman palkka ja muita luontaisetuja kuin ennenkin. Pihi Rautarouva Marja tosin tarjoaa kerran vuodessa aterian, joka syödään keskellä päivää, sen tähden, että kaikki muulta Suomea leipänsä perässä juoksevat emme ehtisi pitopöytään.

Aloitin kirjoittamaan ” Salomaan lehtimafialle” itse asiassa jo vuonna 1978 tarkemmin sanottuna ”Mikin” Lahti- ja ympäristölehteen artikkelilla ” Laitapuolen kulkijan New York” . Mikki huomasi kykyni ja palkkasi minut ”juomapalkalla” kirjoittamaan juttuja ja tekemään gallupeja milloin
mistäkin asiasta. Paras gallup aihe taisi olla:” Mistä Lahti tunnetaan?” Vastauksista paras jäi mieleeni. Ei mistään, mutta jos on pakko vastata, niin karjalaisyrittäjistä ja hyvästä vedestä.

1970-luku oli Lahdessa märkää aikaa. Keskiolut oli vapautunut vuonna 1969 ja torvisoittokunnat soittivat Malskin portilla koko yön. Lahtea dominoi ja dominoi vieläkin Etlari. Kuitenkin jo 1980 -luvulla parhaimmat kirjoittajat siirtyivät Helsinkiin. Eräs heistä oli legendaarinen Jukka Kuikka, joka kertoi Tirran pystybaarissa parhaasta tekemästään lehtilööpistä.

Tarina lienee kerrottava. Hesalaiset lehtineekerit, kuten toimittajia silloin kutsuttiin, olivat istumassa iltaa Vanhalla. Jostain kehkeytyi kina siitä, kuka uskaltaa painaa rohkeimman lööpin seuraavan päivän lehteen. Kuikka selvisi ylivoimaiseksi voittajaksi lööpillä ”Alkon Koski sammui New Yorkissa!”
Koski oli osallistunut New Yorkin maratonille ja joutunut keskeyttämään. Kuikka selvisi nuhteilla, mutta Alkon pääjohtaja halusi lööpin seinälleen.

Sepon leipiin astuin vuonna 1993. Olin silloin juuri muuttanut ”Laipolaan”, jota keksikaupungilla kutsuttiin Sowetoksi. Muuton syynä oli vaimoni Eira, joka sai raha-arpajaisten pääpalkinnon saadessaan minut kantamaan vastuun ruokakuntamme elannosta. Sanon tämän näin vaatimattomasti vaatimattomana miehenä as you know!

Seppo oli kaukaa viisas kuin Jumala. Hän antoi minun runoilla vapaasti maan ja taivaan väliltä, mutta oli perkeleen tarkka silti, mitä aviisiin silti tuli. Kunnon päätoimittaja tavoin hän tarkasti kuin piru raamatusta faktat ja lähteet. Lahden rakennus- ja kiinteistömafiaa on hallinnut jo 30 vuotta Lahden
Talot oy(  lue ”Lahden valot”), joka ei välitä asukasdemokratiasta tuon taivaallista ja istuu oikeudessa vähän väliä tekemistään laittomuuksista.
Lahden omistajaohjaus ei näiden entisten konkurssiin menneiden työväen pankkimiesten kohdalla toimi, koska osakeyhtiölakiin vedoten he voivat kiertää useimpia demokraattisia päätöksiä erilaisilla poikkeusjärjestelyillä.

Kerran meinasimme Sepon kanssa joutua kuseen ja raastupaan, kun olin kirjoittanut Lahden talojen häikäilemättömästä toiminnasta poikien ihan oikeilla nimillä, jotta lehdistövapaus toimisi ja Lahden talojen asukkaat saisivat tietää, mitä rikollista taas oli tehty rikkomalla lakia. Onneksi
luokkakaverini oli tuomari ja hätäpäissääni soitin hänelle. Tuomarina tai silloin pikemminkin juomarina , hän huomasi oitis , että kirjoitan nimimerkin ”melastelua” ( Sepon keksimä nimi) alla eli pakinaa enkä pääkirjoituksia. Hän laati minulle vastineen, jonka lähetimme juristi Ratialle, joka edusti Lahden taloja jupakassa. Mitään ei koskaan kuulunut.

Seppo oli muutenkin koko ajanhermolla. Puolisokeana hän lateli kuolemattomia viisauksia. Itselleni oli melkoinen yllätys Sepon musikaalisuus, joka on sitten geeneissä siirtynyt nuoremmalle päätoimittajalle upeasti. Olen saanut vuosien varrella usein mukavaa palautetta lukijoiltani Etelä- Lahdesta. Joskus oikein täytyy ihmetellä, kuinka tarkasti ”pikkujättiläistä” luetaan ja silmäillään.

Uusi päätoimittaja on vienyt lehteä enemmän urheiluun pariin unohtamatta silti kulttuuriakaan. Rohkeasti hän on kirjoitellut myös teatteriarvosteluja; no suutari pysyköön lestissään. Mutta tärkeintä antia lehdessä ovat silti oman alueemme kaikenlaiset kissan ristiäiset, koska ne eivät ylitä Etlarin olematonta uutiskynnystä.

Samalla kun onnittelen lehteä sen työntekijöitä ja meitä ”ilmaistyöntekijöitä” haluan julkituoda seuraavaa. Muistakaa armaat työläisnuoret pitää aina mielessänne kirkkaana lehtimoguli ”MÖRTÖÖKIN” kuolemattomat sanat: Hyväkin aate voidaan aina ostaa rahalla ja mielipidettä ei kannata muuttaa kuin rahalla. Hyvää syntymäpäivää!

Juhan von Melandorff
parooni

Olin koulujen syyslomaviikolla lasteni kanssa Tanskassa Kööpenhaminassa ja Legolandissa Billundin kaupungissa. Eräs huomiota herättänyt asia oli halloweenin esillä pitäminen joka paikassa. Juhlan jota meillä vielä pidetään aika lailla Amerikkalaisena hapatuksena. Olen itsekin suhtautunut melko epäillen Halloweenin viettoon ja yrittänyt muistuttaa että ei se ole sama kuin pyhäinpäivä ja ettei pitäisi suomalaisia perinteitä aina korvata jollain vieraalla.

Kööpenhaminan Tivolissa sain kuitenkin ihailun vallassa puntaroida ajatuksiani uudelleen. Tivoli oli koristeltu erilaisin kurpitsoin, lyhdyin ja teemaan liittyvin koristein värikkääksi ja valtavan hienon näköiseksi markkina-alueeksi. Myyntikojuissa oli erilaisia sadonkorjuun tuotteita, mehuja, hilloja, ruokia, käsitöitä. Ihailtavaa ja katseltavaa oli kaikille aisteille.

Sadonkorjuun juhlat, kekri tai kelttiläisestä perinteestä lähtenyt halloween ovat vanhoja juhlia, jotka ovat lähes hävinneet suomalaisesta perinteestä. Niiden paikalla on ollut ainoastaan pyhäinpäivä, joka on yhdistelmä uskonsa puolesta kuolleiden ja uskossa kuolleiden eli vainajien muistamisesta kristityn toivosta käsin. Seurakunnissa on tapana muistaa erityisesti kaikkia vuoden sisällä kuolleita seurakuntalaisia.

Halloween tarkoittaa alun perin pyhäinpäivänaaton juhlaa ja siksi virallinen halloween onkin 31.10. Meillä Suomessa pyhäinpäivän ajankohdan vaihtelu johtaa siihen, ettei yhteys näytä aina toteutuvan ja halloweenia vietetään helposti pyhäinpäivän vaihtoehtona.

Jokainen aikakausi muokkaa perinteitä omista lähtökohdistaan. Vielä nykyäänkin lasten joulujuhlissa hyppivät iloisesti sekaisin tontut ja enkelit, pääsiäisen aikaan vuorottelevat rinnakkain kansanperinteeseen kuuluvat noidat ja trullit ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen kanssa ja Johannes kastajan juhlaan juhannukseen liittyy monia taikoja, joita ei voida pitää kristillisinä.

Suomessa loka-ja marraskuu ovat pimeitä ja sateisia. Vaivutaan jonkinlaiseen pimeän ajan horrokseen. Ehkäpä tähän taitteeseen hyvinkin mahtuu yksi iloisempi juhla ilman että meidän tarvitsee millään tapaa luopua pyhäinpäivään hiljentymisestä.

Hanna Suominen
pastori