Todellakin, Kärsimyksen sunnuntai. Siinä se nyt on, tulevan pyhäpäivän kirkollinen otsikko. Varsinainen nimi on 5. paastonajan sunnuntai. Nimikkeet eivät hehku ympärilleen rahtuakaan mitään kiinnostusta herättävää, ainakaan myönteistä. Päinvastoin.
Nimeä emme voi vaihtaa, siispä rohkeasti kimppuun vain. Kärsimyksen sunnuntaista alkoi kaikkein syvin paasto, sillä Hiljainen viikko kärsimyksineen oli alkamassa. Tuota viikkoa kohti kuljemme.
Mutta kuljemme Hiljaista viikkoa, luterilaisittain Piinaviikkoa kohti, auringon verrytellessä säteitään talven jäljiltä, keväisen katupölyn kutittaessa kurkkua tai yöpakkasen kestäviä narsisseja valiten. Emme juuri kärsien. (Kaikkien kärsimys ei toki näy ulospäin, eikä tottele sille varattuja aikoja.)
Tästä ei siis pääse kuin eteenpäin! Saatamme kulkea välillä hymyssä suin. Me nimittäin tiedämme jo edeltä käsin, miten Hiljaisen viikon kärsimykset päättyvät. Entäpä kaikki he, jotka ovat jättäneet suuret kärsimykset taakseen, mutta eivät tiedä tulevaisuudesta edeltä käsin mitään. Kristittyinä tiedämme jo, että kärsimyksen sunnuntaistakin johtaa kulku eteen- ja ylöspäin. Tie on myös ennalta valmistettu. Tehtävämme on omalla tavallamme kulkea niiden rinnalla, joiden tie on vaikea. Me tiedämme kenessä on turva, ja kuka tämän kaiken sai aikaan. Kaikki eivät vielä tiedä.
Johanna Piirola