Olemmeko kollektiivisessa vastuussa Koskelan raa’asta murhasta, jonka kolme 16-vuotiasta tekivät pitkän kiusaamisjakson jälkeen? Eikö kukaan nähnyt tai huomannut mitään? Eikö koulussakaan ollut edes yhtä ainoaa henkilö, joka olisi kiinnittänyt huomiota tähän kiusaamiseen? Kuitenkin valituksia oli tehty ja asia oli tiedossa. Mistä siis on viime kädessä kyse?
Entisenä erityisopettajana voisin omalta kohdaltani hivenen yrittää valaista asiaa ja sen taustoja. Mielestäni syitä on monta, mutta keskityn nyt vain muutamaan pääasiaan. Syy on ns. vapaan kasvatuksen ja täysin lastensa kasvatuksesta luopuneiden vanhempien kyvyttömyys kohdata nykytilannetta reaalisesti.
Tilanne on ollut sama jo Antiikin Rooman ajoista ja hautakirjoituksista löytyy kirjoituksia, joissa ollaan huolissaan nuorison turmeltuneisuudesta. Muista hyvin itseni 15-vuotiaana jullipoikana, jolloin ajattelin, miten helvatassa noista kahdesta älykääpiöstä on voinut syntyä tällainen nero ja valopää? Pahemmin pielessä en olisi voinut olla. Nykyvanhemmat ovat kovilla ja ansaitsevat jopa myötätuntoa, koska penskat menevät ohi niin oikealta kuin vasemmalta.
Mutta maailma muuttuu Eskoseni! Kaikki lapset ovat tärkeitä nimenomaan omille vanhemmilleen. Kuitenkin valitettava tosiasia on, että monien nykyvanhempien on vaikea tuottaa lapsilleen pettymyksiä ja sietää lapsen ”paha mieli”. Tässä omien lastensa rakkautta haluavat ja ”kinuavat” vanhemmat eivät henno kieltää heiltä mitään. Tästä on aiheutunut sellainen vinoutunut asetelma: lapselle ei mikään enää riitä, eikä hän opi sietämään yhtään epämukavuutta.
Neuvottomat vanhemmat yrittävät epätoivoisaan ostaa lapselle kaikki, mitä hän tahtoo tai sitten siloitella hänen ”koulupolkuaan” tai elämäänsä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Nykylasta ei kielletä juuri mistään. Yhteisiä pelisääntöjä ei ole tai jos on niitä ei välitetä. Yhteiskunnan polarisaatio on karu tosiasia, joka erottelee myös lasten keskuudessa jyvät akanoista; olemme palaamassa sääty-yhteiskuntaaan, uskoo yhteiskuntatieteilijä Pikettty. Rahasta on tullut Jumala!
Lasten keskittymiskyky on heikentynyt niin lastentarhoissa kuin kouluissakin. Ja tämä näkyy kaikkialla. On totuttu tekemään, mitä huvittaa ja miltä erityisesti itsestä tuntuu! ”Minä, minä, minä ja kaikki mulle heti” on tätä päivää. Ja tämä kasvattaa yhä enemmän narsistisia persoonia, joita palleroidaan jo kotona ja sama jatkuu koulussa. Vahva nuori johtaja manipuloi ja muut hullut seuraavat. Vanhana heistä tulee sitten näitä Trumppeja ja Putineita.
Lapset tarvitsevat selviä sääntöjä ja sanktioita. Vanhempien tulisi ohjata ja johtaa lasten toimintaa, mikä samalla loisi heille turvallisuutta. Rakastaminen on välittämistä ja rajojen asettamista. Olemme valitettavasti sellaisessa tilanteessa, että nykyvanhemmilla ei ole enää mahdollisuutta kontrolloida nuorten elämää samalla tavoin kuin oli esimerkiksi minun vanhemmillani. Vedättäminen on tätä päivää. Vanhemmat ovat neuvottomia ja epävarmoja. Voinko lukea lapseni
sähköpostin tai puhelinviestit? Miten voisin paremmin kontrolloida lapseni tekemisiä? Vanhempien ei tarvitse olla täydellisiä. Vajaavaisuuden voi kääntää voitoksi ja epätäydellisyyden voimavaraksi, jos molemmat vanhemmat hyväksyvät tietyt yhteiset säännöt eri tilanteisiin.
Lasten ehdoilla ei kannata neuvotella. Kavatusapu löytyy helposti, jos sitä tarvitaan. Itse olin varsinainen Harjunalustankadun ”riiviö” pahimmasta päästä; aina pahanteossa. Äitini vitsa heilui, mutta aina asiasta. Tukkapöllyä tuli sen verran, että Lempi-äiti joutuisi siitä nyt vankilaan. Kuitenkin väitän, että en saanut näistä mitään traumoja tai kokenut masennusta. Se ei ollut pahoinpitelyä, vaan rakkauden kirvelevää hivelyä. Isäni ei lyönyt minua koskaan. Remmihommia
toki näin ympäristössäni, enkä pitänyt tästä kurittamisesta ja vanhempien rääkkäyksestä lainkaan.
Se oli usein pahoinpitelyä ja olisi pitänyt olla rangaistavaa jo silloin. Kaikkia lapsen tarpeita ei edes kannata tyydyttää, sillä vasta epätäydellisyys panee lapsen oman psyykkisen työn käyntiin. Faijan neuvo oli pirun hyvä! ”Mieti itseäsi ja toimintatapaasi siinä tilanteessa eli aseta itsesi toisen asemaan ja tarkastele tilannetta hänen kannaltaan.” Lapsen kuunteleminen ja neuvominen on tärkeää kaikissa konfliktitapauksissa.
Kaikessa kasvatuksessa on tärkeintä rakkaus. Tässä tarkoitan hyväksyvää rakkautta, en omistavaa rakkautta. Epämiellyttävät ratkaisut kasvattavat eniten, jos ne voidaan perustella lapselle järkevästi. Vanhemmuus on ansaittava. Suurimpia kasvatusfloppeja oli meille ”boomereille” eli sodan jälkeisille lapsille yliopistossa se, kun meille opetettiin ”sumerhillylaisuutta” eli vapaata kasvatusta englantilaisten rikkaiden erityisopetuksen ehdoilla. Mihin tämä aatesuunta hävisi
yhtäkkiä? Vanhempien pitäisi olla ohjaajia tässä helvetinmoisessa ärsyketulvassa. Vanhempien ei tule hyväksyä murrosikäisten lastensa huonoa käytöstä. Vanhempien on lannistettava ”Pikku tyranni”. Lapsen elämän siloittelu eli ”curling- vanhemmuutta” ei tule suosia. Ei-sanan joku kuulee ensimmäisen kerran armeijassa. Ja lopuksi: ” Älkää tehkö niin kuin minä, vaan niin kuin minä sanon”!
Jussi Melanen