Vierailin äskettäin jo elämänsä ehtoopuolella olevan seurakuntalaisen syntymäpäivillä. Paikalla oli perhettä ja sukua ja päivänsankari istui pöydän päässä silminnähtävän onnellisena. Juotiin kakkukahvit ja kuultiin muistoja elämän matkan varrelta. Tuohon elämään mahtui monenlaista, iloa ja onnea, huolta ja raskaitakin hetkiä. Lopuksi päivänsankarin toiveena oli, että laulettaisiin yhdessä kiitosvirsi.
Samankaltaisia kohtaamisia minulla on työssäni ollut paljon. Koen olevani näissä hetkissä saamapuolella. Minulla on etuoikeus saada kuulla, millaista elämä on ollut paljon ennen syntymääni. Miltä tuntui kokea sota, sitä seurannut pula-aika ja isänmaan jälleenrakennus. Miten paljon on tehty töitä ja nähty vaivaa, että lapset saisivat hyvän elämän. Miltä on tuntunut katsoa, kun yhteiskunta muuttuu ympärillä.
Näissä hetkissä on ollut paljon iloa ja naurua, hyviä muistoja ja rakkaita ihmisiä. Mutta läsnä on ollut myös elämän kipu, hämmennys ja luopumisen suru. Kerta toisensa jälkeen olen kaivanut virsikirjan esille ja yhdessä päivänsankarin ja läheisten kanssa on laulettu kiitosvirsi.
Viimeisimmän kohtaamisen jälkeen mielessäni alkoi soida lapsuuden kerhossa opittu laulu:
”Kiitos murheista päivän matkan, ohjaa mua aina kädelläs.
Auta, ett`kulkuani jatkan sua lähemmäs.”
Murheita ja vaikeuksia en toivo kenenkään elämään. Silti niitä tulee eteen, tahdomme tai emme. Murheiden keskellä ei aina tunnu siltä, että Jumala olisi lähellä. Mutta onneksi Jumalan läsnäolo ei riipu siitä, miltä minusta tuntuu. Jumala on. Elämän murheissa ja iloissa, vaikeuksissa ja onnessa, hämmennyksessä ja rauhassa. Jotakin tästä olen saanut oppia ikäihmisten elämää kuunnellessani, naurun ja surun ryppyjä heidän kasvoiltaan katsellessani.
Sen, että meillä on elämän murheista huolimatta kaikki hyvin, kun Jumala on lähellä.
Pauliina Hatakka