Elämää Helmi-isotädin silmin

Kirjoitan tätä Papin palstan kirjoitusta Suomen 104. itsenäisyyspäivänä. Olen juuri lukenut isoäitini siskon, vuonna 1892 syntyneen konnevesiläisen Helmin puhtaaksikirjoitetut päiväkirjat. Olen hyvällä tavalla hämmentynyt, liikuttunut ja mietteliäs hänen muisteluistaan. Tunnetko sinä isoäitisi ajan historiaa, ajatuksia ja arvoja? Mitä niistä ajatella tai jopa oppia?

Helmin päiväkirjat alkavat vuodesta 1907, jolloin hän on ollut 15-vuotias. Ja viimeinen merkintä on vuodelta 1948. Siihen väliin mahtuu paljon koskettavaa elämänhistoriaa. Olen saanut lukea esimerkiksi niistä tunteista, joita tulee pintaan, kun helmikuussa 1907 Helmin rakas isä ei selviä kahdesta vaikeasta vatsaleikkauksesta. Siitä, kuinka kotikylän nikkari kävi Helmin kotona tekemässä kiiltomustaksi maalattua, valkoisella kankaalla sisustettua ja pienellä höyhentyynyllä varustettu arkkua isälle. Niin jäi kahdeksan lasta ilman isää, vanhin 16 vuoden ja nuorin 10 kuukauden ikäisenä. Mutta sisarussarja selvisi, sillä heistä tuli yritteliäitä ja toisiaan auttavaisia.

Vuonna 1913 Helmi lyöttäytyi mukaan pieneen konnevesiläisten porukkaan, joka matkusti Hangon, Kööpenhaminan ja Southamptonin kautta New Yorkiin. ”Vaan Luojaan luottaen lähteä koitan, ja toivon, ett vastustuksetkin voitan”, kirjoitti hän lähtiessään.”Ameriikasta” Helmi ystävineen etsi eri paikkakunnilta parempaa tulevaisuutta. He tekivät siirtolaisille tuttuja töitä kuten tehdastyöläisen, lastenhoitajan, ompelijan ja kotiapulaisen töitä. Heille tutuiksi tulivat myös Kirkkohaali ja Suomihaali (haali = halli, suomalaisten kohtaamispaikka). Elämä koetteli, mutta antoi myös onnistumisen kokemuksia.

Kotimaan asiat olivat Helmillä aina mielessä. Kirjeenvaihdossa seurattiin vuoden 1918 ankaraa veljessotaa. Silloin oltiin levottomia läheisten kohtalosta. ”Käy Korkein suojaksi Suomenmaan, tule turvaksi kansallemme”, rukoili Helmi vuoden 1918 helmikuussa. Samoihin aikoihin onnea elämään toi perheen perustaminen kotikylän nuoren miehen Antton kanssa, ja pian syntyivät kaksi kahden toivottua poikalasta. Suomeen palattiin 1923 rakentamaan omaa suomalaista elämää ja kotitilaa Tapiolaa. Silloin Helmi pyysi päiväkirjassaan ”Taivaan Isä, anna minulle ymmärrystä, että osaisin oikein kasvattaa ja neuvoa lapsiani, että heistä varttuisi kunnon kansalaisia.” Edessä olivat elämän ruuhkavuodet, ja lähellä sukulaisia oli turvallista elää perhearkea.

Suomen historian suuret käännevuodet, sodan vuodet 1939-1945 koskettivat tietysti myös Helmin perhettä. Perheen nuoret miehet joutuivat rintamalle, ja alituinen oli huoli heidän puolestaan. Dramaattisimin huoli toteutui silloin, kun äitienpäivän aattona toinen heistä astui miinaan ja loukkaantui pahasti. ”Jumalalle kiitos, että henki säilyi”, kirjoitti Helmi. Päiväkirjat jatkuivat vielä sodan loppuselvittelyvuosien ajan, ja aina teksteissä oli rukousta mukana.

Harvoin olen päässyt tutustumaan mikrohistoriallisesta näkökulmasta äitini suvun historiaan. Luettuani Helmin päiväkirjat mietin kunnioituksella, kuinka vaiherikas hänen elämänsä on ollut, ja kuinka rohkeasti hän on elänyt. Minulle hänen elämänsä näyttäytyy päiväkirjamerkintöjen perusteella sellaiselta, ettei hän ole elänyt vain omaan järkeensä ja voimaansa luottaen. Usein hän kirjoittaa teksteihinsä mukaan vilpittömiä rukouspyyntöjä. Vaikka elämä on koetellut häntä raskaastikin, uumoilen hänen eläneen suuressa luottamuksessa Jumalaan ja saaneen siten hankaliin tilanteisiin usein lohdutuksen ja toivon.

Tähän lukukokemukseen tunsin kätketyn vahvan viestin siitä, että Jumala oli isotädin aikaan suomalaisille todellinen tuki ja suoja – niin olisi hyvä edelleenkin olla. Edelleen maailmassa tapahtuu vaarallisia asioita. Esimerkiksi epidemia-aika jatkuu, ja siksi elämään tuntuu sisältyvän vakavia terveysuhkia. Rukoilen, että omassa ajassamme apua etsiessämme löydämme johdatuksen Jumalan luo. Hänen varjeleviin käsiinsä saa turvallisesti uskoa elämänsä.

Lopetan adventtiajan siunauksen sanoihin: Olkoon Jumala kanssasi, tuokoon rauhan levottomuuteesi ja valon pimeyteesi kulkiessasi kohti joulua!


Pastori Kati Saukkonen

JÄTÄ KOMMENTTI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kolumnistin muut kolumnit

KOLUMNISTIT

Ilen Hajatelmat

Melastelua

Papin Palsta

Sporttinurkka

Ville Skinnari

ARTIKKELIT

Kirjastovirkailija Päivi Partanen: Jokaisella on erilainen lukukokemus samasta kirjasta
Valokuvaaja Antti Sepponen: Lahden dokumentointi valokuvin on lähellä sydäntäni
Aluevaltuutettu Seppo Korhonen: Aluevaltuutettuja ei kiinnosta pienen ihmisen hätä
ITE-taiteilija Kari Ruotsalainen: Lahtelainen taiteilija olisi kätkenyt selkeän sanoman ympäristötaideteokseen
Puheenjohtaja Anneli Peltokukka Nikkilä on julkisen liikenteen osalta paitsiossa Lahdessa
Reijo Mäki-Korvela: Kisapuiston stadionhankkeessa johtajuuden puute
Osallistuvan budjetoinnin kautta saadaan frisbeegolfrata Etelä-Lahteen
Kirkkoherra Heikki Pelkonen: Launeen seurakunnalle ystävyysseurakunta Virosta
Lähikuvassa Lahden uusi liikuntajohtaja Aleksi Nyström
Puheenjohtaja Vesa Lempinen: Aurinkovoimalainvestointi tehtiin ennen kaikkea imagomielessä
Kaupunginjohtaja Pekka Timonen: Olen ollut Lahteen hyvin tyytyväinen
Kitaristi Mika Jokinen: Tämä on ollut Pääesiintyjien paras kesä tähän mennessä
Muusikko Vesa Haaja: Kesällä pitää ottaa iisisti ja uida mahdollisimman paljon
Marja-Leena Vierumäki: Uiminen ja kukkienhoito kuulu kesään
Puheenjohtaja Tapio Irri Lasten leikkialueet tulee olla turvallisia ja lähellä kotia
Veijo Vierumäki: Miestenpiiri keräsi 100 laatikollista apua Ukrainaan
Heikki Laine: Kesään kuuluu aina mökkeilyä ja pesäpalloa
Kirjastovirkailija Noora Tanska: Dekkarit ovat kestosuosikkeja kirjastoissa
Kirjailija Kalle Veirto: En tykkää olla ilman paitaa, vaikka olen lihaksikas
Hallituksen jäsen Juha-Pekka Forsman: Laune on paras paikka Lahdessa
ARKISTO