Pyhäinpäivä osuu vuodenkierrossa sopivaan kohtaan. Luonto on hiljentynyt, kuihtunut ja piiloutunut odottamaan uutta. Moni meistäkin siirtää elämän painopistettä sisätiloihin. Kesän pihatöiden ja ulkoilmaelämän jälkeen tuntuu hyvältä peittää perennat kuusenhavuilla ja siirtää kukkaruukut kellariin. Alkaa olla levon aika.
Ja juuri tähän aikaan syttyvät haudoille kynttilät. Vaikka olisi harmaata ja märkää, vaikka kylmä sade piiskaisi, siellä ne palavat. Kynttilät haudoilla kertovat toivosta. Niiden välityksellä osoitamme rakkautta ja vaalimme kuolleiden läheistemme muistoa. Matka hautausmaalle on muistelemista, kiittämistä, joskus myös vaikeiden asioiden kertailua. Kuolema on tuonut lopun tämän elämän vaivoihin, mutta samalla se on keskeyttänyt jotain. Menneiden on pakko antaa olla. Suru, pettymys ja kiitollisuus kulkevat usein vieretysten.
Kynttilä syttyy haudoille merkiksi Jeesuksesta. Hän sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12) Jeesus kuoli, jotta me saisimme syntimme anteeksi. Hän nousi ylös kuolleista, jotta taivaan ovi aukeaisi jokaiselle kolkuttajalle. Näistä ja kaikista Jeesuksen teoista loistaa valoa ja toivoa meidän elämäämme. Emme kulje yksin emmekä kompuroi pimeässä. Jeesus on kanssamme, hän vakuuttaa meitä rakkaudestaan myös vastoinkäymisten ja surun kohdatessa. Hän on itse kokenut ne eikä jätä meitä.
Rauhaa ja valoa kaikille pyhäinpäivän viettäjille!
Riitta Särkiö