”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” (Ps. 121:1-2)
Tämä matkalaulun alku on puhutellut minua pitkään, ehkä siitä saakka, kun olen sen ensimmäistä kertaa lukenut. Näen silmissäni ne vuoret, joita kohti katsotaan. Tunnen sen pienuuden, jota suuren koitoksen ja tuntemattoman edessä koetaan. Tunnen luottamusta: Jumala on kanssani.
Ne jotka tuntevat minut, tietävät että vaellan. Tuskin tiedän itsekään, että miksi. Sen tiedän, että joka vuosi odotan hartaasti elokuuta, joka on suosikkivaelluskuukauteni. Lähden matkaan heti kun työtilanne antaa siihen mahdollisuuden. Matkan päättyessä suren sekä loman lyhyyttä että vuoden pituutta jälleen seuraavaan elokuuhun. Reissun rasitus tuntuu kropassa, mutta mieli kaipaa takaisin.
”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:4-5) Lapin erämaassa, aukean taivaan alla, koen mitättömyyteni ja merkityksellisyyteni yhtä aikaa. Katoan tunturien syliin ja ymmärrän: maailmankaikkeuden valtavuuden joukossa elämäni on mikroskooppinen hippunen. Silti en ole Jumalalta hukassa tai piilossa. Luulen, että hakeudun erämaahan, koska koen tarvetta olla enemmän olemalla vähemmän. Palaan elämän perusasioiden äärelle. Syön, liikun, lepään. Jokainen askel kantaa omanlaistaan rukousta.
Laulan usein vaeltaessani virttä 461. Usein siitä nousee erityisesti mieleen katkelma ”Kiitä Herraa, pienin kukka laakson laajan liepeellä”. Jotkut pienet ja sitkeät tapaukset kasvavat nimittäin siellä, missä elämä ei tunnu todennäköiseltä: karussa maassa, louhikossa, kaukana kaikesta. Maisema on kuin kuussa, mutta siellä ne vain kasvavat. Sanon niitä motivaatiokukiksi, ja osoittelen niitä vaellustovereille: katso tuotakin tuossa! Ne kasvavat, jotta vaeltamisesta väsyneet mielet elpyvät ne nähdessään. Jumala on ne kasvattanut, jotta me saisimme ne nähdä. Ilman vaivannäköä, ilman kymmenien kilometrien raskasta taivalta ne olisivat jääneet näkemättä, eikä niitä olisi nähnyt samoin silmin.
Meillä taitaa kaikilla olla myötäsyntyinen kaipuu johonkin. Paikkaan, maisemaan, lähelle. Mitä sinä kaipaat? Minkä äärellä sinun sydämesi tuntuu pakahtuvan ilosta, odotuksesta, jostain sellaisesta, joka rakentaa elämääsi? Entä mitä sellaista elämässäsi on, mikä näyttää muiden silmään pieneltä, mutta sinun silmääsi se on suurta, luovuttamatonta, voimaa antavaa? Katso sitä kiitoksella, ja iloitse siitä!
Lähden nyt joksikin aikaa työhön niihin maisemiin, joita kohtaan minussa on kehittynyt kaipuu. Lahdesta poissaoloni aikaa ei tiedä kuin korkeintaan Hän, joka näkee koko elämämme. Häneen minä turvaan, Hän pitää minusta huolen. Mainitusta virrestä: ”Hän on aina auttajasi, armossaan vie autuuteen. Kiitä riemuiten siis Herraa nyt ja aikaan iäiseen!”
Voi hyvin!
Anu Toivonen
Launeen srk