Huomenna illan hämärtyessä hautausmaat muuttuvat tuikkiviksi valomeriksi. Kynttilöiden vieminen haudoille ei ole Suomessa kuitenkaan mikään erityisen pitkä perinne. Mutta nykyisin hyvin suosittu, ja kieltämättä vaikuttava.
Usein Pyhäinpäivänä vallitsee ehkä koko vuoden synkein sää. Maa on musta, hyytävä tuuli puhaltaa, ja vedensekaista räntää vihmoo kaikista ilmansuunnista. Kun omaisen haudalle, tai muualle haudattujen muistomerkille asti selviytyy, se kynttilän sytyttäminen vaatii vielä erityistaitoja. Lisäksi olisi kiva, jos liekki myös jäisi palamaan, kun vierailija poistuu kotimatkalle.
Erityisesti jää mieleen se, kun ensimmäisen kerran tekee Pyhäinpäivänä matkan läheisensä haudalle. Sen haluaa tehdä, vaikka eteenpäin puskeminen huonossa kelissä ja kesärenkaat alla ei olisi kovin viisastakaan. Vuoden aikana rajan yli siirtyneiden nimet luetaan yleensä tuolloin kirkossa, ja siinä haluaa olla mukana. Hetki on monella tavalla merkityksellinen.
Pyhäinpäivässä yhdistyvät sekä vanhan kirkon tapa muistella pyhimyksiä, että kaikkien poisnukkuneiden rakkaiden muistaminen. Muistelemme silloin poisnukkuneita pyhiä, koska jo Uudessa testamentissa kristittyjä kutsutaan nimityksellä pyhät. Jeesus puhuu Vuorisarnassaan siitä, ketkä ovat autuaita eli onnellisia (Matt. 5:1-12). Tällaisiksi hän mainitsee hänen tähtensä kärsivät, sillä he saavat palkan taivaassa. Pyhiä olemme, kun olemme Kristuksen omia, emme sinänsä itsessämme. Kaikkia edesmenneitä kristittyjä voimme siis kutsua pyhiksi. Heiksi, joiden kanssa meillä tämän puolen pyhillä toteutuu se ”pyhäin yhteys”, johon voimme näkymättömästi uskossa liittyä jo täällä, välillä pimeässä maailmassa.
Johanna Piirola
pastori