Monilla on talviloma, jota eräät kutsuvat hiihtolomaksi. Minullakin on hiihto mielessä lähinnä siksi, miksen hiihdä. Olen tänä talvena hiihtänyt toistaiseksi kerran, yhden kerran. Korostan, toistaiseksi.
Aina löytyy hiihtämättömyyteen syy, tekosyy, sanoisi Urkki. Tietysti on jo näky, että saan sukset jalkaan. Se voi tapahtua pienen pyllähdyksen kautta. Monoihin täytyy mukana olla kenkälusikka ja siteiden kiinnittämistä hankaloittaa pienehkö masuni.
En voi mennä suksimaan, jos on yli kymmenen pakkasta. Enkä voi mennä, jos yhtään lähentelee nollaa. Ei luista tai luistaa liikaa. Lipsuu kuten moni muukin hommani.
En mene, jos on ruuhkaa. Voin aiheuttaa laturaivoa, vaikka auliisti latua annan, ei tarvitse edes pyytää. En mene, jos on hiljaista. Silloin on liian pimeää.
Tahtoisin lainata jonkun kolmivuotiasta lasta. Ikään kuin opettaisin häntä, eikä hävettäisi päästää nopeampia ohitse. Toisaalta voisi olla niin, että taapero hiihtäisi minulta karkuun ja sitten olisin lirissä.
Jatkan siis puolihiihtoa sauvat käsissä ja piikkikengät jaloissa. Muistelen aikoja, jolloin hiihdettiin kilpaa. Saksalan pelloilla ja Kerin metsissä peruskunnon hankkinut Ossi Suni voitti aina kisat. Kari ja Seppo Markku, Sulppi Luostarinen ja Antti Ihalainen antoivat tiukan vastuksen. Minä olin jo lapsena tarkkailuasemissa.
Mainittu Reipas Ossi on muuten hiihtänyt näillä lumilla jo 1600 kilsaa. Ja tieto on kahden viikon takaa, joten pian lienee kaksi tonnia täynnä. Supermies!
Yritän vielä ladulle. Tiedän, tiedän, hiihto on parasta ja tehokkainta liikuntaa. Vai onko?
Luin, että kumarru ja nosta ystäväsi taas jaloilleen. Sen parempaa liikuntaa ei olekaan! Mietipä sitä.
Raine Järvinen
Ossi ja Alex