Kertomus tuhlaajapojasta on monelle tuttu, mutta silti ajankohtainen. Kertomuksen miehellä on kaksi poikaa. Toinen heistä pyytää ennakkoperintöä ja lähtee isän omaisuudesta osansa saatuaan maailmalle sitä tuhlaamaan. Toinen on isälle kuuliainen, kiltti ja uskollinen unelmapoika. Menetettyään kaiken tuhlaajapoika nöyrtyy ja ilmestyy häpeissään isänsä ovelle. Yllättäen isä riemuitsee poikansa paluusta ja järjestää suuret juhlat, mutta vanhempi veli katselee menoa kateellisena.

Tuhlaajapoikaa ei rangaista, vaan hänet otetaan vastaan iloiten. Hän oli pahasti kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt. Kertomusta lukiessa näyttää kuitenkin siltä, että vanhempi poika on aivan yhtä hukassa kuin veljensäkin. Hän kuvittelee, että isä rakastaa häntä vain hänen ahkeruutensa vuoksi, vaikka tämän rakkaus hänenkin kohdallaan on ehdotonta ja pysyvää, ansioista riippumatonta.

Jumalan oikeusjärjestelmä poikkeaa omastamme. Sen perustana on armo ja rajaton rakkaus, joka ylittää järjen. Siksi kertomuksen isän toiminta tuntuu vanhemmasta veljestä epäreilulta. Jumalan oikeussaleissa kaikuu vapaus, sillä hän on armollinen, rakastava ja anteeksiantava isä. Jokainen on tervetullut takaisin, jokainen on samalla viivalla ja kaikki rikkomukset ovat yhtä painavia.

Elämme armottomassa maailmassa, jossa hallitsevat kiireinen arki, start up -henki ja pyrkimys päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman korkealle. Joskus tällaisen arjen keskellä meiltä hukkuu jotain tärkeää. Kun elämme elämäämme kiltisti, kuuliaisesti ja ahkerasti pyrkien hyvään, unohdamme, ettei tässä kaikessa ollutkaan kyse siitä, mihin me yritämme tai kuinka pitkälle pääsemme. Kyse on armosta, joka konkretisoituu vasta peilattuna meidän virheisiimme, epätäydellisyyteemme ja pystymättömyyteemme. Pyrkimys hyvään on tärkeä, mutta se ei määritä meitä ihmisinä. Ilman armoa kukaan meistä ei riittäisi.

Armo riittää, sinunkin kohdallasi.

Emilia Kallioniemi
kesäteologi, Launeen seurakunta