Eduskunnassa kuuntelimme pääministerin ilmoitusta EU-politiikasta tiistaina. Keskinäinen kehuminen lähinnä huvitti ainakin niitä, jotka ymmärtävät miten huonosti Suomella ja EU:lla menee taloudessa, työllisyydessä ja kansainvälisessä vaikuttamisessa. Aloitetaan yksinkertaisella esimerkillä. EU:n korkea edustaja Kallas (Viro) oli matkustamassa Yhdysvaltoihin tapaamaan ulkoministeri Marco Rubiota. Hän on siis EU:n ”ulkoministeri”. Tapaaminen ei koskaan toteutunut. Se kertoo EU:n edustajan painoarvosta kaiken. EU kyllä tekee julistuksia ja strategioita niin, että niiden lukeminen hengästyttää. Teot vain puuttuvat ja siksi suurvallat eivät edes noteeraa entisen maailman mahtavimman maanosan eli Euroopan Unionin roolia.

Pääministeri Orpolla tuntuu silti uskoa riittävän, kun hän kertoo EU:n panostavan nyt puolustukseen miljardeja ja miljardeja. Tavoite on oikea ja ymmärrettävä, mutta aseteollisuudellako Eurooppa todella luo nahkansa uudelleen? Sillä ei luoda kestävää kasvua, koska kyse on julkisen rahan ja sektorin investoinnista. Sote sektorikin on parempi sijoitus kansantalouden näkökulmasta. Varautua pitää, mutta sodalla pelottelullakin on rajansa. Koska ja kuka alkaa laittamaan suomalaisten arjen asioita kuntoon? Mihin Suomi enää diplomaatteja tarvitsee? Ei niitä tosin enää montaa ole edes jäljellä. Kuinka kauan suomalaiset menevät tähän lankaan? Donald Trumpia seurataan 24/7 eri medioissa ja kanavissa, ilman omaa pelikirjaa tai todellista agendaa.

Valtuusto käsitteli Lahdessa hyvinvointikertomusta. Kuinka moni lahtelainen saa, pääsee tai saa toisen asteen koulutuksen? Kun luku on 65 prosenttia, tarkoittaa se sitä, että yksi kolmesta ei koskaan valmistu lukiosta tai ammatillisesta koulutuksesta. Kun puhumme täällä, muissa kunnissa, kaupungeissa tai eduskunnassakin siitä, miksi Suomen talous ja työllisyys voivat huonosti, asiantuntijat ovat yksimielisiä: työllisyyden ja talouden kehityksen suurin tekijä on koulutustaso. Tämä on edelleen Suomen häntäpäässä. Vaikka se ei lohduta, sama ongelma vaivaa koko maata. Tähän tosiasiaan vastattiin, että parhaamme teemme. Mutta mitä jos se ei riitä tai nykyinen tekeminen ei toimi?

Kun pohdimme, kuka on syyllinen tai syytön, on selvää, että jokainen valtuusto on tätä vuorollaan yrittänyt ratkaista – samoin kaupunginhallitus, ammatillinen koulutus ja sivistystoimi. Mutta tämä on koko Suomen systeeminen kriisi. Se meidän on tunnustettava ennen kuin keskitymme enemmän seurauksiin kuin juurisyihin. Siksi toivon, että Lahti – kuten yleensä muutoksessa – näyttäisi esimerkkiä muulle Suomelle ja nostaisi tuon 65 prosenttia vaikka 75:een jo ensi kaudella. Se näkyisi taloudessa, työllisyydessä ja sakkomaksuissa – kaikessa. Otetaan tavoitteeksi osoittaa, että vaikka meilläkin on vaikeaa, emme luovuta.
Tänään käyty keskustelu on ollut tähän suuntaan ansiokas. Koulutus lähtee kodeista, kouluista ja Salpauksesta, eikä siihen ole yhtä hopealuotia tai ratkaisua.
Yksi vaikuttavimmista suomalaisista innovaatioista on kouluruoka, joka käynnistettiin vuonna 1941. Oliko silloin kunnissa lihavat talousvuodet? Oliko kehyksissä tilaa Arkadianmäellä? Ei takuulla – Suomi oli sodassa.

Mutta päättäjillä oli visio ja rohkeutta, virkamiehillä kykyä ja uskallusta valmistella. Suomi näytti maailmalle keskellä sotaa, että ruokimme lapsemme, koska nälkäinen lapsi ei voi oppia. Tässä on jotain, minkä äärelle meidän sukupolvemme on pysähdyttävä. Meidän on näytettävä nuorille valtuutettu Kupiaiselle ja kumppaneille, että mekin uskallamme ja osaamme. Sitä kautta syntyy se työllisyys ja kasvu, josta täällä talouspuolelta kuullaan joka vuosi – ja tullaan kuulemaan jatkossakin.

Ville Skinnari