Tänä keväänä löysin itsestäni yllättäen multasormen. Vasta vuosi sitten oman pienen pihan omistajaksi muuttaneena, olin elänyt pitkään tietämättömänä harrastuksen ihanuudesta. Suoraan sanottuna aikaisemmin en ollut innostunut parvekekukista, en edes huonekasveista. Olin onnistunut yksitellen kuihduttamaan kaikki ne kasvit, joita ystävämme meille kantoivat tuliaisiksi vannoen, että juuri se kasvi oli helpoin mahdollinen hoidettava. Kaikki kukat, joihin sain äidiltäni tai anopiltani tarkat hoito-ohjeet (ja joita mielestäni orjallisesti noudatin), olivat muutamassa viikossa kuivia ja lehdettömiä risuja.
Nyt pikkuruiselle pihallemme nousee hedelmäpuita, marjapensaita ja mansikantaimia kuin sieniä sateella. Ihaillen hypistelen auringonkukkien maasta puskevia taimia ja äitienpäivälahjaksi saamani ruusupensaan tuuhenevia oksia.
Suurin syy innostukseeni on se, että uuden harrastukseni parissa seuranani häärii kaksivuotias, vähintään yhtä innokas, tyttäremme. ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” raikuu rivitalomme takapihalla, kun multa- ja kalkkiseokset pöllyten taputtelemme omilla puutarhalapioillamme uusille kasveillemme hyvää kasvualustaa.
Aika näyttää, miten meidän puutarhallemme käy. Mitkä kasvit jäävät elämään ensi yrittämällä ja minkä kohtaloina on päätyä epäonnistuneiden harjoituskappaleiden joukkoon.
Kristittyinä meidän jokaisen elämää ylläpitää puutarhuri, jonka tekoja voimme vain ihmetellä ja ylistää. Niistä käsistä ei synny virheitä eikä harjoituskappaleita. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat”, Jeesus sanoo. Emme elä vain kolmiyhteisen Jumalamme luomina, vaan hänen jatkuvassa yhteydessään, kiinni hänessä. Siihen yhteyteen meidät on kasteessa liitetty.
Mira Vorne
seurakuntapastori
Launeen seurakunta