Tunnen erään tapauksen henkilökohtaisesti, jossa hyvin tuntemani ihminen makaa koomassa edelleen kahden vuoden kuluttua onnettomuudesta. Itse hän ei voi tehdä asialle mitään. Hänen omaisensa ovat tehneet ns. passiivisen hoitosuunnitelman. Mikä tarkoittaa sitä, että aktiivista
hoitoa ei jatketa, jos jokin sairaus potilaalla ilmenee.

Armokuolema on nyt otettu vihreiden puolueohjelmaan ja siitä syntyi heti tietysti myös erimielisyyttä, sillä ihmisiähän me kaikki olemme.
Itse olen ehdottomasti armokuoleman hyväksymisen kannalla, sillä en todella halua maata koomassa monia vuosia tai kärsiä mielettömistä kivuista, jotka modernilla tekniikalla olisivat helposti hoidettavissa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään
myös arvokkaaseen kuolemaan. Meillä kaikilla pitää olla oikeus määritellä myös sen kesto ja valvotuissa olosuhteissa päättää omasta elämästämme harkinnan ja lääkärikeskustelun kautta. Toki nykyinen saattohoito kipulääkityksineen on toki hyvää, mutta ilman hoitotestamenttia
omaisten on usein vaikea ratkaista läheisensä kohtaloa.

Tässä keskustelussa on turha vedota siihen, että jokin vammainen saatettaisiin painostaa eutanasiaan vain siksi, että hän on sattunut syntymään vammaisena. Kontrollin pitää olla näissä asioissa erittäin tiukka ja yksiselitteinen: jokainen elämä on arvokasta ja laulun arvoinen.
Eutanasia pitäisikin säädellä uudelleen Suomen laissa selvästi ja niin tarkasti, että virheitä tai tulkintoja asiasta ei voisi esittää jälkikäteen.

Hollannissa ja Sveitsissä on alkanut mielenkiintoinen keskustelu siitä, johtaako eutanasian salliminen siihen, että kehitysvammaiset joutuisivat jotenkin eriarvoiseen tilanteeseen pelkästään siksi, että ovat kehitysvammaisia. Vaikeasti kehitysvammaisten kohtalosta eivät saisi päättää sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat lopettaa heidän elämänsä jo ennen syntymää. Nykyisillä hoitomuodoilla voidaan elämää pidentää usein erittäin paljon ja kipuja lievittää. Tämä viimeinen hoitojakso on usein erittäin kallista ja omaisille erittäin raskasta.

Viime tiistaina asiasta keskustelivat tästä aiheesta televisiossa Päivi Räsänen ja Ville Itälä erittäin asiallisesti, vaikka olivatkin eri mieltä.
Räsänen korosti saattohoidon kehittämistä ja Itälä aktiivista omatoimista eutanasiaa. Ihmisen itsemääräämisoikeutta omasta kohtalostaan tulisi sallia enemmän. Keskustelua on käytävä avoimesti ja siihen on osallistuttava aktiivisesti. Ihmisen elämän lopussa ei yksilön mielettömiä kärsimyksiä enää voida inhimillisyyden takia sallia. Jokaisella on oikeus omaan näkemykseensä, mutta myös toisten erilaisia mielipiteitä täytyy voida kunnioittaa. Yksilön omaa vapautta päättää elämänsä viimeisistä päivistä ei nykyisin arvosteta Suomessa tarpeeksi.

Priorisointi täyttyy jättää lääkäreille ja asiantuntijoille. Vaikka tässä yhteydessä ei pitäisi puhua rahasta, niin lopuksi pakko todeta, että myös parantumattomasti sairaan henkilön elämän pidentäminen turhaan vuodella maksaa ”arviolta” 100.000 euroa. Olisikohan tällä rahalla muuta käyttöä?

Juhani Melanen