Et ole yksin. Enkeli kulkee rinnallasi, edelläsi, takanasi. Hän suojaa sinua vaaroilta, taistelee pahaa vastaan ja puolustaa ja vahvistaa sinua. Enkelisi johdattaa sinua elämäsi polulla. Hän ei väisty viereltäsi eikä hän nukahda kesken tehtäviensä. Enkelilläsi on yhteys Taivaan Isään, sillä hän on Isän lähettiläs, hänen sanansaattajansa. Hän vaeltaa kanssasi palvellen sinua koko elämäsi ajan, kehdosta hautaan asti. Kun jätät tämän elämän taaksesi, enkelisi kantaa sinut rajan ylitse kotiin taivaaseen. Siellä saat enkelisi kanssa riemuita ikuisesti.

Pelastushistorian suurissa käänteissä kohtaamme aina enkelin. Maria kuuli uutisen Jeesuksen syntymästä enkeliltä. Joosef sai ohjeita enkeliltä unessa. Enkelit ilmoittivat paimenille Jeesuksen syntymästä ja myös Jeesuksen haudassa oli enkeleitä ylösnousemuksen jälkeen. Vanhassa testamentissa enkeleitä eivät kohdanneet vain ihmiset, vaan jopa Bileamin aasi näki enkelin.
Mekin voimme nähdä enkelin, harvemmin kuitenkaan taivaallisena, kirkkaana olentona, mutta useinkin voimme tietämättämme kohdata enkelin ihmisen hahmossa, pitää häntä jopa vieraanamme.

Ajatus enkeleistä on lohduttava. Et ole yksin. Vierelläsi on koko ajan enkeli. Hän kulkee kanssasi ilon ja surun päivinä. Hän jakaa yksinäisyytesi ja vahvistaa voimiasi, kun et jaksa. Olennaista ei ole se, voitko nähdä enkelisi. Ihaninta on tietää, että sinulla on enkeli turvanasi, koska Jumala rakastaa sinua ja tahtoo, että kuljet tien, jonka Herra Jeesus Kristus on sinulle avannut: tien taivaan kotiin. Enkeleitä matkallesi!

Leena Kukkonen

Ensi sunnuntain tekstit kehottavat meitä etsimään kiitollisuutta ja pohtimaan myös kiittämättömyyttä. Kiitollisuus on vaikea laji, kuten Jukka Poikakin asiasta laulaa ja välillä tuntuu, että maailmassa kiittämättömyys kukoistaa. Se näkyy vaikkapa ajattelemattomuutena liikenteessä, yleisessä käytöksessä ja ihmisten suhteessa toiseen ihmiseen.

Liitämme kiitollisuuden antamiseen ja saamiseen. Yleensä kyse on lahjoista tai palveluista. Jos saa jotakin hyvää, siitä on syytä olla kiitollinen ja jos näkee vaivaa toisen vuoksi, on lupa odottaa kiitosta. Kiittämätön ihminen keskittyy omaansa ja välttää tilanteita, joissa joutuu toimimaan ilman palkkiota.

Meille kristityille Jumala on kaiken hyvän antaja ja alkulähde. Hänen lahjojaan on välillä vaikea tunnistaa, koska hyvyyttä riittää meille niin paljon. Saamme olla kiitollisia hyvinvoinnista, kodista, rakkaudesta ja olemassaolostamme. Vaikka Jumala jakaa tuhlaillen lahjojaan, on omassa hyvän jakamisessa parantamisen varaa, kun katsoo peiliin. Oma yrittäminen usein jää puolitiehen ja monta palvelusta tekee sen vuoksi, että saisi vaivan palkkaa. Ilman Jumalan varaan jättäytymistä ei kukaan meistä saa aikaan hyvää hedelmää, josta Raamattu kertoo.

Kaikki hyvä mitä meillä on jakaa -rakkaus, viisaus, omaisuus , tiedot ja taidot- ovat loppujen lopuksi Jumalan lahjaa. Kun jaamme noita meille annettuja lahjoja eteenpäin, emme anna mitään omaa vaan Jumalan omaa. Ja se on jaettavaksi tarkoitettua! Kun ojennamme auttavan käden lähimmäisellemme, avun saaja tarttuu lopulta Jumalan käteen.

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Tapahtui matkalla Maddib Ravadasilta Vaskojoen kämpälle

Retkikuntamme pysähtyi tauolle. Oli kuuma kävellä, kuorma painoi selässä ja tuntematonta, osin reitittämätöntä matkaa edessä vielä vaikka kuinka paljon. Tilanne vaati motivaatiopähkinöitä. Joku heitti pähkinäpussin minulle niin että se laskeutui suoraan syliini, kuin taivaasta pudotettuna. Nostin katseeni kohti korkeuksia ja huusin: ”Kiitos, Jeesus, pähkinöistä!”. Tämä käynnisti sarjan pohdintoja, joiden äärellä pysähtelimme vähän väliä loppumatkan ajan.

Aluksi pohdimme huumorilla. Jos Jeesus olisi itse asiassa pudottanut pähkinäpussin taivaasta, kuinka paljon aiemmin hänen olisi se pitänyt pudottaa jotta se laskeutuisi syliini juuri sillä hetkellä, kun pähkinöitä kaipaisin? Ja kuinka paljon aiemmin sen puun, jonka rungon päällä taukoamme pidimme, oli pitänyt kaatua, jotta se tarjoaisi juuri sillä hetkellä istumapaikan uupuneille kulkijoille? Tämä taas johti pohdiskelemaan ihan vakavasti sitä, että meidän kulkuamme valvoo joku, joka tietää tarpeemme jo ennen meitä.

Pohdiskelut muuttivat tapaa puhua. ”Ajatelkaa kuinka viisas on Herra, että on jo aikaa sitten nähnyt että me soiden läpi rämpimisestä ryytyneet kulkijat olemme tulossa tähän suuntaan ja lähettänyt siksi jotkut rakentamaan tänne pitkospuut matkaa helpottamaan”, pohdimme parikymmentä kilometriä myöhemmin. ”Katsokaa kuinka kaunis lakka tuossa kasvaa, senkin on Herra lähettänyt tänne ilahduttamaan väsyneitä mieliä kun on tiennyt että kuljemme pitkällä ja raskaalla matkallamme tästä ohi ja kaipaamme piristystä.”
Pohdimme kiittämistä. Usein tuomme rukouksessa Jumalan eteen huolemme ja murheemme ja pyydämme: anna, auta. Harvemmin tulee sanottua kiitos. Siksi lohkoimme matkallamme kiitoksia menneidenkin edestä. Vaikkapa siitä, että Herra oli viisaudessaan lähettänyt määränpääkämpälle ihmisiä, jotka olivat käyneet kalassa ja lämmittäneet saunan ja osoittivat meille vieraanvaraisuutta kun pitkän päivämatkan jälkeen saavuimme perille.

Johdatus, kaiken takana oleva viisaus ja mielekkyys, on siellä kun sen vain suostuu näkemään. On kai kyse asennoitumisesta. Matkalla löytyi myös Psalmi 134, yöpalveluspsalmi, kehotan lukemaan. Mahtaako olla mieltä moisessa, yöpalveluksessa, kun muut ihmiset nuhjaavat mukavasti omissa sängyissään? Ydinajatus löytynee luottamisesta, asennoitumisesta siihen, että siunaus kulkee mukanamme kaikkialla ja kaiken mielekkyys avautuu sitä kautta. Siunauksensa on siinäkin, että silmät avautuvat näkemään sen.

Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä – ja kaukaa viisas, kuten matkallamme ymmärsimme.

Anu Toivonen
Nuorisopappi ja onnellinen (johdatuksessa) vaeltaja

”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin”, tunnustetaan Jaakobin kirjeessä (Jaak. 3:2). Monenlaiset hairahtumisemme, synnin ja syyllisyyden taakka, mutta myös häpeän tunteet painavat selkäämme kyyryyn. Kun on epäonnistunut, nolannut itsensä, kun muut ovat huomanneet töppäyksen ja nyt harmittaa… suututtaa…. surettaa… ahdistaa… masentaa… Tai kun rinnassa vain tuntuu paino, jonka syytä ei edes tiedä. Äh, vähemmästäkin katse taipuu kohti maata.

Synninpäästön sanoma, armo, voi hälventää häpeän, parantaa ja eheyttää. ”Sydämeni riemuitsee Herrasta”, sanotaan ensimmäisessä Samuelin kirjassa: ”Herra nostaa minun pääni pystyyn.” Jumala teki aloitteen pelastaakseen meidät. Pelastus on hänen suuren rakkautensa seurausta. Raamatun sanoma on sama alusta loppuun saakka: Jumala rakastaa sinua. Hän tulee vastaan vaikeuksien keskellä. Hän kohtaa meidät kaikissa mielialoissamme ja tilanteissamme. Syyllisyyden painolasti on otettu pois. Meidän ei tarvitse pelätä tai hävetä mitään.

Häpeästä, syyllisyydestä ja ahdistuksesta irti pääseminen vapauttaa meidät näkemään muiden hätää. Voimme nostaa päämme pystyyn, maasta kohti kanssaihmisiä.

Mira Vorne
seurakuntapastori

Kirkkovuoden aihe kehottaa itsensä tutkimiseen. Huh! Se on vaikeaa. Joku tutkii itseään niin ankarasti ja usein, että itsetunto on aivan maan raossa. Hänestä tuntuu, ettei hän osaa mitään. Toinen taas kuvittelee itsestään ylen suuria: hän ei huomaa virheitään eikä puutteitaan. Muut ihmiset tuntuvat kyllä huonoilta, mutta itsessä ei ole mitään vikaa.

Miten löytäisin tasapainon itseni tutkimisessa? Raamattu kehottaa meitä tutkimaan elämäämme ja miettimään, olemmeko oikealla tiellä. Jumalan sana antaa mitan ja tavoitteet, joiden valossa voi arvioida itseään: olenko uskonut Jumalaan, olenko etsinyt hänen tahtoaan? Ja vielä: olenko palvellut ja rakastanut toisia ihmisiä?

Psalmissa 139 sanotaan selvästi ja rauhoittavasti: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps 139:1-2) Ei tarvitsekaan suorittaa jatkuvia itsensä tuntemisharjoituksia. Ei tarvitse yrittää esittää itselleen tai muille jotain roolia. Jumalan edessä naamarit putoavat ja esittäminen loppuu. Luoja tuntee meidät läpikotaisin.

Saamme olla Jumalan edessä avoimina, mitään peittämättä. Hän tietää, mitä olemme tehneet. Hän näkee syntimme ja silti hän rakastaa meitä. Hän on antanut Poikansa juuri meitä sairaita ja syntisiä varten. Kun sen myönnämme, saamme samalla kokea armon. Jumala hyväksyy meidät näin. Se kokemus kantaa meitä. Se antaa oikeaa luottamusta tulevaisuuteen.

Riitta Särkiö