Odotan suurella mielenkiinnolla ensi viikon alussa ilmestyvää Lahden tarkastuslautakunnan mietintöä ja sen kommentteja Lahden hulvattomasta rahojen käytöstä ja virkamiesten hurlumhei-meiningistä. Olen kirjoittanut ja raportoinut koko vuoden lahtelaisten virkamiesten tekemistä laittomuuksista, joita ovat ylisuurten konsulttipalkkioiden maksaminen, omien yritysten alasajot, homekoulujen epäonnistuneet korjaussuunnitelmat ja rahojen haaskaaminen epävarmoihin tietojärjestelmiin ja outoihin kohteisiin.

Tässä artikkelissa lienee paikallaan tarkastella kahta sellaista tapausta, joista on yritetty vaieta ja painaa asia hiljaa ”villaisella” unohduksiin. Tarkastelen kahta sellaista asiaa, joita on vältelty kuin ruttoa Lahdessa.

Tapaus Tiera ja Lahden kaupunginjohtaja Myllyvirta

Uskomaton rahareikä Lahden taloudelle on ollut Kuntien Tiera, joka myy it-palveluita kunnille. On jo pitkään tiedetty, että Tiera kyntää syvällä. Vuosina 2013-2014 yhtiö on tehnyt tappiota yli 14 miljoonaa euroa sekä viime vuonna 5,7 miljoonaa euroa.
Siitä on eronnut jo kolme toimitusjohtajaa ja se on jakanut konkurssin partaalla 129 000 euroa bonuksia. Meidän kaupunginjohtajamme on ollut mukana suhmuroimassa Tieralle lisärahoitusta, vaikka sen talousvaikeudet on tiedostettu jo useita vuosia. Asian tekee oudoksi se, että Lahden kaupunginjohtaja istuu Tieran hallituksessa ja nauttii 12 000 euron palkkaa sieltä ja lisäksi 200 euron kokouspalkkioita. Eikö hänen pitäisi lain mukaan olla esteellinen esittelemään näitä asioita niin Lahden kaupungin valtuustossa kuin hallituksessakin?

Tässä yhteydessä ihmetyttää myös se, onko Myllyvirta samalla logiikalla tahallaan ollut hyväksymässä valtuuston rajaamia ylisuuria konsulttipalkkioita yksityisille, vaikka työt olisi ohjeiden mukaan pitänyt tehdä omina töinä?
Toiseksi! Oliko kaupunginjohtaja Myllyvirta tietoisesti ohjannut toimialajohtaja Kurosta ajamaan katurakennustarjouskilpailun halvimman tarjouksen tehneen oman Lahden kuntatekniikan alas ja sysäämään omat 83 lahtelaista työttömyyskortistoon?

Tapaus Tinnilä ja vanhan konserttitalon saneeraus

Lahden oma ”valonlahja” Hannu Himanen hehkutti pari vuotta sitten ansiokkaasti, kuinka oiva valinta oli saada yrittäjä Pasi Tinnilä saneeraamaan vanha konserttitalo kuntoon. Ottiko hän selvää Tinnilän maksuvalmiudesta? Tinnilä on liikemies, joka tekee tiliä vain rakentamalla yläkerroksiin kalliita liikehuoneistoja ja myymällä ne.
Nyt työmaa seisoo, koska Tinnilällä on likviditeetti-ongelmia. Tinnilä kyllä tietää, että jossain vaiheessa Lahden kaupunki juoksee jakamassa laarilla rahaa, ettei kulttuurihistoriallisesti tärkeä kohde vain jää valmistumatta.
Tässäkin tapauksessa on pakko kysyä, kuka kantaa valvonta vastuun?

Juhani Melanen

Tässä viikonvaihteessa vietetään rukoussunnuntaita. Rukoussunnuntai on saanut nimensä rukouskulkueista. 300-luvulta lähtien Roomassa järjestettiin rukouskulkueita tästä sunnuntaista helatorstaihin. Nimi tulee siis siitä perinteestä. Tähän viikonvaihteeseen sijoittuu myös vappu, johon kuuluu kiinteästi ylioppilaiden ja sivistyneistön kevätvastaanotto. Myöhemmin on mukaan tullut ajatus vapusta suomalaisen työn juhlana.

Työtä voi juhlia joskus myös työtä tekemällä eikä miettimällä pyhien siirtoa, jotta saataisiin ihmiset halvemmalla antamaan työpanoksensa kilpailukyvyn nimissä jonkun ikiomaan kassavarantoon.

Enää ei juuri näy rukouskulkueita eikä juuri mielenosoituskulkueita. Silti jotakin mieltä saa olla ja rukoilla voi. Rukous on luonteeltaan puhetta ja keskustelua Jumalan kanssa. On hyvä olla kuulolla, mitä Jumala haluaa sanoa tai saada minut ymmärtämään. Jumala kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai ajatella. Siksi merkitystä on sillä, että annan aikaani keskustelulle ja kuuntelemiselle Jumalan kanssa.

Yksi päivän rukouksista toteaa: ”Taivaallinen Isämme. Sinä olet luvannut kuulla rukouksemme. Anna meille rukouksen Henki., niin ettemme vain puhuisi vaan myös kuuntelisimme, mitä Sinä tahdot meille sanoa. Tyhjennä meidät kaikesta omastamme, jotta voisimme ottaa vastaan anteeksiantamuksen ja uskaltaisimme elää rakkautesi varassa.”

Siinä tavoite ja hyvä pyrkimys.

Esa Kekki
Launeen srk

Lukion matematiikan lehtorini ja Hollolan myöhempi koulutoimenjohtaja Raimo Tanskanen, tokaisi kerran meille derivaattojen ja differentiaalilaskujen parissa vaikeroiville abeille, että historia on vaikeampi oppiaine kuin matematiikka. Minä en juttua tajunnut ennen kuin vasta Helsingin yliopistossa.

Kansa, joka ei tunne omaa historiaansa, ei ansaitse elinoikeuttaan. Nyt nämä perkeleen opetusministeri Sanni Grahn-Laasoset, sote-Rehulat ja insinööri-Sipilät ovat poistamassa lukiosta historian ja muita tärkeitä sivistysoppiaineIta sekä ajamassa yliopistokoulutusta alas itse mitään kipua tuntematta sellaisilla argumenteilla, että oppineita Suomessa hävettää.

Olemme keikkuneet PISA-tutkimusten kärkisijoilla, mutta nyt silkkinen kuva suomalaisen koulumaailman auvoisuudesta on rapisemassa. Toki pärjäämme vieläkin paremmin kuin Togo tai Norsunluunrannikko! Mutta kun tietoja Suomen koulukiusaamisista, opettajien ja oppilaiden häiritsemisistä ja internet-sukupolven vanhempien uhkailuista, alkaa tulla yleisempään tietoisuuteen, kuva peilissä alkaa hämärtyä.

Tiedämme nyt, että Suomessa on valtavasti psyykkisistä häiriöistä kärsiviä oppilaita sekä ongelmanuoria. Erityisopetuksen resursseja on koko ajan vähennetty, byrokratia on raskas ja monesti huoltajat kieltävät koko asian, mutta kun kaikki lopulta paljastuu, kuten pienen koulutytön surma ja hänen kiusaamisensa koko kuva paljastui Suomen kansalle, alettiin etsiä syyllisiä sosiaaliviranomaisista, vaikka syyllisiä olisi pitänyt hakea päättäjistä.

Ensi vuonna on tulossa kunnallisvaalit Ja jo nyt olisi hyvä aloittaa keskustelu siitä, mitä hyvinvointivaltio-sana, oikein arkikielessä tarkoittaa? Kirjatut tiedot päiväkodeista, kouluista, lasten huostaanotoista ja lastensuojelun nykytasosta, pikemminkin kertovat pahoinvoinnin kasvusta.

Voimakas maahanmuutto ja koulupudokkaiden suuri määrä lisäävät koko ajan ongelmia. Lamassa normaalisti hallitus panostaa koulutukseen, mutta mitä tekee Sipilän hallitus? Se leikkaa sumeilematta korkeakouluopetuksesta ja karsii sivistystä ja kulttuuria ennen näkemättömällä tavalla. Sipilä haluaa kaikki suomalaiset yrittäjiksi ja jokaiselle nuorelle starttirahan uusien pelikoneita keksimään.  Suomen Ikäluokkien pienetessä ovat maaseudun ammattioppilaitokset lisänneet markkinointiaan ja jopa valehdelleet oppilasmääränsä, saadakseen nauttia valtion tuesta, mutta nyt sekin tie on kuljettu loppuun.

Pojat eivät enää Suomessa lue. On syntynyt idiootti-näppäilijä ursus minor, joka ei tiedä enää mitään historiastaan ja ansaitsee kuolla sukupuuttoon.
Luin itse psykohistorioitsija Juhani Siltalan 700-sivuisen kirjan ” Mannerheim – Viimeinen kortti” ja ymmärsin vihdoinkin sotiemme käyneen ikäluokan tajuntaa Suomen poliittisessa hermopelissä ja itsenäisyytemme kohtalon hetkissä. Käännekohdat olivat traagisia ja kovia.

Pieni kertaus lienee ”sivistyneille” liipolalaisillekin hyödyksi. Moskovalaisessa hotelissa kahdeksan päivää Molotovin kutsua odottanut pääministeri Antti Hackell saa aivohalvauksen. Molemmat poikansa rintamalla menettänyt puolustusministeri Rudolf Walden halvautuu. Moskovasta lähdön jälkeen, kenraali Heinrich saa hermoromahduksen, Mannerheim istuttaa adjutanttiaan joulusaunassa ja lukuisia muita tapahtumia selventävät kuvaa ja jopa Eva Mannerheimin Ruotsista löytämä käsirasva Mannerheimin psykosomaattisesta ihottumasta kärsiville käsille, saa ymmärtämystä.

Tietopyramidi kasvaa ja perspektiivi saattaa eri yksilöiden kohdalla laajeta, mutta nyky-Suomessa tämäkin kuristetaan hengiltä.

Juhani Melanen 

Kun tapaa vieraan ihmisen, päässä alkaa välittömästi pohdinta. Kuka ja millainen tämä ihminen on? Jos hän vaikuttaa ulkomaalaiselta, katsoja alkaa miettiä, mistä maasta vieras on. Kieli paljastaa jotain. Joskus suomea puhuvan ihmisen vähän vieraasta korostuksesta voi jo arvata, mikä on puhujan äidinkieli. Katsomme ulkomuotoa, käyttäytymistä, tapoja ja yritämme niistä arvailla tuntemattoman kotimaata.​

Tänä sunnuntaina puhutaan kirkoissa Taivaan kansalaisista, meistä kristityistä. Näkyykö meistä jotakin uskostamme? Pystyykö meidät tunnistamaan Jumalaan uskoviksi ihmisiksi, vaikka emme asiasta vielä puhuisikaan? Toivottavasti!

Millaisia ovat Taivaan kansalaisten tunnusmerkit? No, ne merkit ovat jokaisessa meissä tietenkin vähän erilaisia. Ei ole yhtä kristityn muottia, johon jokaisen pitää mahtua. Jumalan perheessä on kaikenlaisia lapsia. Mutta on jotakin tärkeitä asioita, jotka toivon mukaan häivähtävät näkyviin sanoissamme ja teoissamme. Ehkä ne voisi tiivistää sanoihin: usko, toivo ja rakkaus.

Taivaan kansalainen uskoo siihen, että Jumala on tässä elämässä mukana, hän on kaiken alku ja määränpää. Jumala on antanut jokaiselle elämänlahjan ja rakastaa meitä. Kristitty uskoo Kristukseen, joka on ansainnut meille täyden pelastuksen. Kristitty saa luottaa armoon, joka annetaan lahjaksi, ilman omaa ansiota. Siksi usko tuo levollisuutta elämään.

Toivo on taivaan kansalaisen elämänasenne. Vastatuulia ja myrskyjä tulee kaikille, mutta niissä saa turvautua Jumalaan. Parempaa on tulossa, taivasta kohti kuljetaan. Toivo tsemppaa meitä toimimaan jo nyt hyvin asioiden eteen.

Jeesus halusi, että taivaan kansalaiset tunnistettaisiin keskinäisestä rakkaudesta ja yhteydestä: lämpimästä katseesta, rohkeasta lähimmäisenrakkaudesta, lempeydestä. Joskus kun olen tavannut tällaisen ihmisen, olen mitään muuta tietämättä jo arvellut, tämä ihminen taitaa uskoa Jumalaan. Sisimmän valo on näkynyt ulospäin ja taivaan kansalaisuus paljastunut.

Riitta Särkiö

Hallituksen esittelemä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen tavoittelee uutta tehokkuutta ja jopa kolmen miljardin euron säästöjä. Tulevassa mallissa maakunnalla olisi järjestäjän rooli. Palveluiden tilaaja ja tuottaja eriytetään, julkinen ja yksityinen palvelutuotanto tuodaan samalla viivalle kilpailuneutraliteettiin eli tasapuolisisiin toimintaedellytyksiin vedoten. Samalla edellytetään myös julkisen palvelutuotannon yhtiöittämistä. Kilpailuttamisesta poikkeuksena olisivat nk. julkisen palveluvelvoitteen piiriin kuuluvat palvelut, joita tuotettaisiin jatkossakin julkisen sektorin toimesta, kuten esimerkiksi päivystystoiminta ja ensihoito. Tarkkaa määritelmää julkiselle palveluvelvoitteelle emme ole vielä saaneet.

Hallituksen tavoittelema tulevaisuuden toimintamalli sekä siihen liittyvä yhtiöittäminen huolestuttaa monia. Euroopan Unionin lainsäädäntö ei edellytä Suomea muuttamaan sosiaali- terveydenhuollon järjestelmäänsä markkinaehtoiseksi ellei Suomi itse niin halua. Nyt Sipilän, Soinin ja Stubbin hallitus haluaa. Tasapuolisen kilpailun nimissä ollaan avaamassa veronmaksajien rahahanat yksityisille, monikansallisille terveysjäteille – myös erikoissairaanhoidossa. Jatkossa järjestäjä ostaisi vähintään 1/3 sosiaali – ja terveysalan – palveluista yksityiseltä sektorilta. Miten SOTE – hankkeen alkuperäinen tavoite eli sosiaali- terveyspalveluiden integraatio toteutuu on hämärän peitossa? Yksityinen sektori alkaa käyttämään entistä enemmän julkista valtaa, joka perustuslain 124§:n mukaan lähtökohtaisesti aina kuuluu viranomaiselle.

Jatkossa maakunta järjestäisi tietyin väliajoin ”uusia ratkaisuja hakevia kokonaiskilpailutuksia”. Eli tehtäisiin ”kokonaiskilpailutus”, jonka voittajaksi voisi tulla veroparatiisista omistettu terveydenhuoltoalan yhtiö? Julkisen sektorin on vaikea yksityistä voittaa, koska jo työehto- ja eläkesopimukset ovat arviolta noin kuusi prosenttia kalliimmat. Näin meillä voi olla käsissä uusi yksityinen monopoli. Sellaisen käyttäytymisestä meillä on hyvä esimerkki tuoreessa muistissa. Caruna Oy otti sähkön siirrossa asiakkailtaan niin sanotusti tyhjät pois ja hinnat karkasivat niin yrityksille kuin kuluttajillekin. Liikevaihtojen ja hintojen nousuun uskoo myös HUS:n toimitusjohtaja Aki Lindén. Panamaan saakka terveysjättien ei tarvitse voittoja lähettää. Veroparatiiseja löytyy paljon lähempää Euroopastakin. Ja voidaanhan Päijät-Hämeenkin kuntien omaisuus eli julkisomisteiset yhtiöt sitten myydä sijoittajille myöhemmin, jos ne eivät pärjää kilpailussa? Suomen SOTE-juna puksuttaa köhien, mutta tasaista vauhtia kohti amerikkalaista mallia, jossa köyhän tehtävä on vain kärsiä.

Vaarassa on myös keskussairaaloiden edellytys toimia jatkossa todellisina päivystyssairaaloina. PHKS:n vuosiliikevaihdosta 50-80% (n. 150-200 MEUR) tulee ei-päivystyksellisestä erikoissairaanhoidosta, joka samalla – toimiessaan saman katon alla – tukee laaja-alaisesti päivystystoimintaa. Nyt juuri tätä osiota avattaisiin ja pilkottaisiin markkinaehtoisesti kilpailulle. Mitä sitten käy keskussairaalalle? Osa työstä ja sen tekijöistä siirtyisi varmuudella yksityiselle ja vielä pois omasta maakunnasta – suuret firmat kun vain nyt yleensä keskittävät palvelut suuriimpiin kaupunkeihin. Se on samalla kaikki pois paljon kaivatuista oman maakunnan palveluista, osaajista ja verotuloista.

Päijät-Hämeen valinta noin 12 ehdokkaan joukkoon laaja-alaiseksi päivystyssairaalaksi varmistaisi monella tavalla Päijät-Hämeen keskussairaalan tulevaisuuden ja osaajien sitoutumisen omaan maakuntaan. Siksi hallituksen pian tekemä päätös laaja-alaisesti päivystävien sairaaloiden sijoittumisesta on meille ehkä suurempi kuin osaamme kuvitella.

Aikataulu SOTE-uudistuksessa on todella tiukka: Julkisen palvelutuotannon tulisi olla yhtiöitettynä jo vuoden 2018 loppuun mennessä. Hyvinvointikuntayhtymän perustaminen on Päijät-Hämeeseen hyvä ja kannatettava tavoite. Yhtymän omistajien eli kuntien arvioitavaksi jää onko prosessi realistinen, kun samalla pitäisi laittaa nykyiset palveluntuottajat uuden osakeyhtiön alaisuuteen sekä kiireesti yhtenäistää edelleen toisiaan ymmärtämättömät potilastietojärjestelmät. Ja kun liikevaihdot kasvavat, mistä ne kolmen miljardin säästöt sitten lopulta tulevat?

Ville Skinnari
Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän valtuuston puheenjohtaja
Kansanedustaja (sd.)

Selma, Maria, Martta, Hilma, Johanna, Helena ja Anna. Nämä ovat suosituimpia ambonaisten nimiä. Miesten nimissä taas Eino, Martti, Toivo ja Vaino (Väinö) tulevat vastaan usein. Myös minulla oli monia kaimoja Namibiassa. Vanhat suomalaiset nimet kulkeutuivat Ambomaalle lähetystyöntekijöiden mukana jo yli sata vuotta sitten. Kastetuille piti antaa uusi nimi – ja usein nimeksi valittiin tutun lähetystyöntekijän nimi.

Arviolta joka viidellä Pohjois-Namibiasta lähtöisin olevalla ambolaisella on suomalainen nimi. Lapset haluttiin nimetä suomalaisten kaimoiksi, sillä kaiman hyvien ominaisuuksien uskottiin periytyvän nimen myötä sen uudelle omistajalle. Kaiman rooliin on kuulunut myös huolehtia lapsesta monin tavoin.

Nykyään paikalliset ja oman kielen mukaiset nimet ovat nousussa. Nimien takaa löytyy myös usein joku tarina. Jos lapsi on odotettu, hän saattaa olla nimeltään Tangi, Kiitos tai Hafeni, Iloitkaa. Jos lapsi on syntynyt illan hämärässä, hän saattaa olla nimeltään Omutenya. Ja jos lapsiluku on jo täynnä, kuopuksen nimeksi saattaa tulla Shihuleni, Nyt riittää!

Namibiassa puhutaan monia eri kieliä ja on tärkeää, että jokaista kieltä puhuva saa kuulla raamatun sanaa omalla äidinkielellään. Suomen Pipliaseuran tuella on tämän vuoden alussa aloittanut uusi raamatunkäännösryhmä, jossa käännetään Raamattu kwanjaman ja ndongan kielille. Tällä hetkellä käytössä olevat käännökset ovat jo kieleltään vanhentuneita eikä nuoriso enää ymmärrä niitä. Käännöstyön kohderyhmä on 13-35 -vuotiaat nuoret, joilla on käsissään Namibian ja myös kirkon tulevaisuus.

”Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi.”

Nimi on osa ihmisen persoonallisuutta ja minuutta. Siksi Jumala on kutsunut meitä nimeltä. Hän tuntee meidän luonteemme ja hänelle meistä jokainen on ainutlaatuinen. Raamatunkäännöstyön tavoitteena on, että jokainen raamatun lukija voisi nämä Jesajan sanat kuullessaan todeta: ”Jumala puhuu minun kieltäni!”

Pauliina Hatakka

Suomalaiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat historiansa suurimmassa murroksessa. Muutos nytkähti liikkeelle 1993 valtionosuusuudistuksesta, jossa tavoitteena oli kuntien kuvitellun tuhlauksen lopettaminen ja menojen supistuksiin kannustaminen. Markkinat vapautuivat ja toimialalle sallittiin avoin kilpailu, jolloin aiempi palvelujen rahoituksen ja organisoinnin välinen yhteys katosi ja markkinoille tulivat kansainväliset sijoittajat, jotka kiertävät Suomessa veroja veroparatiisien kautta.

Nämä suuret pääomasijoittajat tietävät, että hoiva-ala on houkutteleva, sillä sen erikoispiirteenä on, ettei luottotappioita tunneta, riskit ovat mitättömiä ja katteet vakaat. Näin siksi, että kunnat ostavat valtaosan palveluista määritellyllä hinnalla ja ovat varmoja maksajia.

Lisätarkastelu lienee paikallaan! Vuonna 1997 kunnat ostivat sosiaalipalveluita yksityisiltä 300 miljoonalla eurolla. Vuonna 2013 luku oli jo 2030 miljoonaa euroa. Huikea kasvu johtuu siitä, että sijoittajat toimivat kansainvälisesti ja minimoivat verorasitteensa. Ne tekevät bisnestä julkisella rahalla, mutta kiertävät itse veroja tilittämällä tuloja veroparatiiseihin. Kilpailuetu on ilmeinen.

Miten kotimainen pienyrittäjä voi tässä kilpailussa menestyä, kun kuntavirkamies kilpailuttaa kaikki hankkeet, Vanhus seisoo palveluseteli kädessä ihmettelemässä, kuinka sen käyttäisi? Kaiken kaikkiaan Suomen kahdeksasta suurimmasta hoiva-yrityksestä viisi on pääomasijoittajien
halussa. Attendo Hoivan omistaa rahastoyhtiö IK Investments Partners, joka on rekisteröity Jerseyn veroparatiisiin. Esperi Care on rahastoyhtiö Campanin hallussa. Se on pohjoismaiden ja Venäjän suurimpia pääomistajia, jolla on toimipiste Luxemburgissa. Mainio Vireen omistava
HgCapita LLP operoi Lontoosta ja Mehiläisen omistaa amerikkalainen varainhoitajayhtiö Kohlberg Kravis Roberts &CO ja ruotsalainen rahoitusyhtiö Triton, joka sekin on rekisteröity Jerseyn veroparatiisiin. MI-Hoivan taas omistaa Pariisista käsin toimivat G Square Capital.

Suomalaisille tutuille Rinnekotisäätiölle, invalidiliitolle ja A-klinikkasäätiöille on tässä kilpailussa jäänyt rippeet, koska suurimmat syövät pienemmät yritysostoin. Pääomasijoittajan pääintressi on kasvattaa yritystä myyntikuntoon. Etiikasta ja moraalista siis viis!

Terveyspalveluiden yksityistämistä on edesauttanut ja vauhdittanut 1990-luvulla tehdyt lääkärikoulutuksen supistaminen, jonka seurauksena terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit alkoivat ulkoistaa toimiaan ja turvautuivat vuokralääkärifirmoihin. Useat toimijat, kuten MedOne jopa opastavat lääkäreitään verosuunnittelussa.

Vanhusten todelliset hoivakodissa olevat kustannukset ja hoidon hinta ovat Suomessa keskimäärin 4200 euroa kuukaudessa, jotka kunta ostaa yksityisiltä markkinoilta. Kaikki riippuu siis eläkkeen saajan tuloista. Harvalla on maksaa tätä summaa omistaan, joten palvelusetelistä saattaa muodostua pelkkä hyvätuloisten ohituskaista, jolla vain varakkaiden valinnanvapautta lisätään.

Sote-kädenvääntöä katsellessa vanhusten kohtalo suoraan sanoen hirvittää!

Juhani Melanen

Lähteet: Talouselämä 28/2014, Työeläkeindikaattorit 2014 sekä Kimmo Kiljunen Eläkeläisten taitettu itsetunto 2016

Takapenkiltä kuuluu lapsen kärsimätön ääni: ”Äiti, millon se peri oikein tulee?” Olemme kotimatkalla ruuanhakureissulta Namibiasta. Matka on kestänyt viikonlopun yli, auto on täynnä ruokaa ja muita tärkeitä tarvikkeita, joita Angolan toreilta ja pienistä kyläkaupoista ei vielä saa. On tuskaisen kuuma, punainen hiekka autonrenkaiden alla pehmeää ja kaikilla on jo koti-ikävä. Toppuuttelen takapenkillä istuvaa lasta: ”Koita jaksaa odottaa, ei ole enää pitkä matka. Ollaan ihan kohta perillä!”

Angolassa asuessamme koti-ikävä vaivasi tuon tuosta. Olimme paljon tien päällä ja jossain vaiheessa matkaa iski aina ikävä kotiin, omaan sänkyyn, päivittäisten rutiinien, tuttujen maisemien ja tutuksi tulleiden ihmisten luo. Oli ikävä myös Suomeen, vaikka meillä ei täällä omaa kotia enää ollutkaan. Mutta oli kuitenkin ihmiset, mummot ja ukit, sukulaiset ja ystävät, kaikki se, minkä olimme jättäneet taaksemme. Välillä piti itkeä tirauttaa, yksin ja perheen kanssa yhdessä, käydä läpi kaikki ihmiset ja tutut paikat. Ja vakuuttaa itselleen ja lapsilleen, että kyllä se siitä, seuraava kotimatka on varattu ja suunniteltu. Ja että ikävä kertoo myös siitä, että joku ihminen tai asia on tärkeä ja rakas.

Meitä, jotka kuulumme Jumalan kansaan, vaivaa myös ajoittain koti-ikävä. Välillä tulee väkisinkin ajateltua: ”Milloin se peri oikein tulee?” Milloin pääsen perille, rauhaan ja lepoon matkan rasituksista ja vaivoista? Milloin saan vihdoin nähdä ne rakkaat ihmiset, jotka jo odottavat minua kotona, siellä, missä on matkani määränpää?

Jeesus lupasi opetuslapsilleen Johanneksen evankeliumissa: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoja. He eivät osanneet aavistaa, miten lähellä eron hetki oli. Syvässä viisaudessaan Jeesus kuitenkin tunnisti opetuslasten hämmennyksen ja lohdutti heitä: ”Te tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Voisiko näistä sanoista olla lohtua myös meille, oman elämämme tuskan, hämmennyksen ja ikävän keskellä kamppaileville? Että se ”peri” vielä kerran tulee. Että ikävä ja kaipaus muuttuvat iloksi. Että kysymykset saavat kerran vastauksen.

Ylösnoussut Kristus,
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteen avautuu
yhä uusia näköaloja.
Kiitos, että tämän matkan aikana
opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Kiitos salaisuudesta, joka säilyy,
kunnes kerran näemme sinut
taivaan kodissa.

Pauliina Hatakka
Seurakuntapastori

Nyt kun kaikkien ministerin äiti opetusministeri ja kokoomuksen äiti Amman, Sanni Grahn-Laasonen on ajanut Suomen kakki yliopistot tietoisesti alas, mikä tarkoittaa sitä, että suomalainen tutkimus pyritään lakkauttamaan, lienee paikallaan jakaa neuvoja näille bessewissereille hivenen oikeasta kasvatuksesta.

Leikki on lapsen työtä, et koskaan leiki lapsesi kanssa liika. Leikkien avulla vahvistat lapsen omaa itsetuntoa. Yhdessäolo on tärkeää ja peleissä pitää olla selvät säännöt ja reilu pelin meininki.

Kiinnitä huomio hyvään käytökseen ja kehu häntä siitä. Lasta ei oikein koskaan voi kehua liikaa, mutta kohdista kehusi täsmällisesti.” Hyvä poika!”, ei ole kehu. ”Hienoa, että pesit hampaasi ilman kehotusta”, taas on oikeaa toimintaa. Palkitse onnistuminen aina. Ostin lapsen lapsille tarrataulun, johon tyttäreni liimaa hyvästä käytöksestä ja suorituksista tarroja, joista lapsi voi itse tarkkailla tuloksiaan.

Anna ohjeet tarkasti ja kannusta lasta vaikeissa asioissa siten, että lapsi ymmärtää itse toimineensa oikein. Positiivisen kasvatuksen menetelmät auttavat lasta enemmän kuin epämääräiset kiellot ja turhat määräykset.

Lapsen turvallisuuden tunteen vahvistaminen on todella tärkeää. Positiivinen vanhemmuus on päivän nimi, minkä voisi määritellä vanhalla kongitiivis-behavioristisella menetelmällä, jonka mukaan hyvää käytöstä voidaan huomiolla, kehuilla ja palkkioilla vahvistaa.

Lapsen huonoa käytöstä hillitään seuraamuksilla. Taustalla on ajatus, että lapsi hakee huonolla käytöksellä huomioita. Mikäli hän ei saa sitä, hän lakkaa ajan mittaan vaatimasta sitä. Huonon käytöksen huomiotta jättäminen on joskus hyvää asia, mutta selkeät rajat ovat lapsen oma turvaverkko. Tämä metodi ei kuitenkaan toimi, jos lapsen käytös on tuhoavaa ja aggressiivista.

Aikuisen täytyy aina kyetä osoittamaan teon seuraus. Tahallisesta kenkien kastelemisesta paras seuraamus on antaa lapsen hetken aikaa kulkea märissä kengissä ja tuntea se epämiellyttävyys, mitä siitä seuraa.

Eräs tärkeimmistä kasvatusmenetelmistä on opettaa lasta ilmaisemaan tunteensa oikein ja kertoa selkokielellä, mitkä tunteet ovat sallittuja ja mitkä eivät. Tuskaa ja itkua ei tarvitse tukahduttaa, samoin kuin rakkautta. Vihanhillintää voi opettaa, samoin kuin aggressioidenkin.

”Kilpikonnapuolustus” on tärkeä opettaa heti! Kerro lapsellesi, että voit olla siellä suojassa niin kauan, että olo helpottuu. Monet vanhemmat eivät osaa opettaa lapsilleen oikeita kaveritaitoja ja sopimisen tärkeyttä. Tässä ovat roolileikit parasta ja vuorovaikutuksella voidaan saada lapsi ymmärtämään myös toisten tunteita.

Tärkeää on opettaa lapselle, että ongelmanratkaisuja on yleensä monta. Nämä voidaan pilkkoa osiin, määritellä, pohtia ja puntaroida erilaisilla ratkaisumalleilla, ennen kuin arvioidaan paras ja toteuttamiskelpoisin malli. Eri ratkaisumallien tärkeyttä kannattaa korostaa ja auttaa lasta keksimään niitä itse.

Toisten kulttuurien ja heidän tapojensa opettaminen ja kunnioittaminen auttavat lasta ymmärtämään muita ja vähentävät rasismia. Tärkeintä on kuitenkin aikuisen oma esimerkki ja mallikäyttäytymisen voima.

Näitä neuvoja seuraamalla ja ne omaksumalla, onnistuu vähän tumpelompikin isukki ja äiskä lastensa kasvatuksesta. Normaalisti velotan näistä neuvoista 10000 euroa, mutta menköön lasku nyt maisterin omaan piikkiin!

Juhani Melanen 

Keväinen tervehdys sinulle, eteläisen Lahden asukas ja/tai Omalähiön lukija! Terveiset lyhyeltä virkavapaalta. Meni joulu ja meni pääsiäinen. On hyvä saada palata muutaman, lähinnä tietokoneella vietetyn kuukauden jälkeen taas työhön, seurakunnan pariin ja ihmisten luo. Ajatukset ovat vielä hieman hajallaan ja puolet avaimista hukassa, mutta kyllä se siitä.

Tuleva sunnuntai, siis 10.4., on hyvän paimenen sunnuntai. Mistä tulikin mieleeni, että tykkään Johanneksen evankeliumista. Se on kirjallisena tuotoksenakin oikein näpsä, mutta erityisesti viehättää se, että se tihkuu hengellisiä syvämerkityksiä. Niiden äärellä mykistyminen on varsin ravitsevaa: Johannes tarjoilee kattauksen, jonka ääreltä en vielä koskaan ole lähtenyt nälkäisenä.

Erityisen lähellä sydäntä ovat Jeesuksen ”minä olen” -lausumat. Minä olen maailman valo. Minä olen elämän leipä. Minä olen ylösnousemus ja elämä. Minä olen hyvä paimen. Olen teettänyt näistä ja monista muista vastaavista Jeesuksen lausumista lukuisia työskentelyjä nuorille: on valokuvattu ja askarreltu ja koottu alttareita.
Aikaansaannokset ovat aina olleet sellaisia, että itkettää kun on niin hienoa. Selvästi muidenkin mielestä niissä lauseissa on jotain diippiä. Siis syvällistä.
”Minä olen hyvä paimen” sanoo Jeesus, ja jatkaa: ”Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” Jeesus tuntee minut, se on selvä. Mutta tunnenko minä hänet? Mitä hän minulle on, mitä hän minulle merkitsee?

Kollega teetti nuorilla männäperjantaina ”Jeesus on” -lausumia. Juurikin sellaisilla ohjeilla siis, että mitä Jeesus sinulle on. Muutamia mainitakseni Launeen seurakunnan nuoret lausuivat aiheesta seuraavaa:
Jeesus on turva. Ystävä. Pelastaja. Tuki ja lohduttaja. Muuttumaton. Jeesus on hyvä. Jeesus on rakkaus. Jeesus on kaikki. Vapaus. Ymmärrys. Kuuntelija. Avun antaja. Jeesus on voima, joka vie mua eteenpäin. Jeesus on tuki armon kautta.

Että näin meillä. Syvällä ollaan taas. Mietin iltahartaudessa hämärässä kirkkosalissa näiden sanojen äärellä, että me jaamme saman Vapahtajan. Jeesus on minulle jotakin, sinulle jotakin toista, tuolle tuolla vielä jotakin muuta. Silti hän on yksi, yhteinen ja sama. Eilen, tänään ja ikuisesti. Huikeaa.

Sun puheet. Mitä Jeesus sinulle on? Onko näissä nuorten ajatuksissa jotain samaa omiesi kanssa? Haluaisitko lisätä jotakin? Millaisen Jeesuksen sinä kohtaat? Tulepa pohtimaan sitä Raamatun sanan ja ehtoollisen sakramentin ääreen. Seurakunnan messut ja monet muut kokoontumiset kutsuvat juuri tähän: pohtimaan, kohtaamaan, ottamaan mittaa, lepäämään. Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä.

Anu Toivonen