”Anteeksi!” pyytää keskustelukumppanini, kun kyyneleet alkavat vieriä tämän poskia pitkin. Hyvin usein reaktio yllättäen alkaneeseen itkuun on pahoitteleminen. Itkeminen on monesti jotain, mitä ei haluta muiden näkevän, ikään kuin siinä olisi jotain hävettävää. Toki itkeminen paljastaa muille palasen herkkyyttämme ja luo haavoittuvaisen olon ja onkin ymmärrettävää, että tuota puolta haluaa myös varjella muilta. Itkemisessä ei ole kuitenkaan mitään pahaa tai väärää, päinvastoin. Se on merkki siitä, että suree. Suru voi toki ilmetä myös muilla tavoin, olemme tässäkin asiassa yksilöitä. Joka tapauksessa suru on tärkeä vieras ottaa vastaan, vaikka sitä ei mielellään tekisikään, sillä vain suremisen kautta selviämme menetyksen pahimmasta tuskasta. Kyyneleet tai suru itsessään kertovat myös jostain kauniista. Ne kertovat siitä, kuinka paljon on toista rakastanut.

Ilta tummuu ja kaunis kynttilöiden synnyttämä valomeri täyttää maiseman. Pyhäinpäivä nostaa pinnalle niin tuoreen kuin vanhankin kaipauksen edesmenneitä rakkaita kohtaan. Ikävä on kova. Pyhäinpäivä saattaa tuntua synkältä ja ahdistavalta ajalta. Käydään hautausmailla ja puhutaan kuolemasta. Pyhäinpäivä tarjoaa kuitenkin aivan erityisen ajankohdan, jolloin elävät ja kuolleet saavat olla hetken jälleen ikään kuin rinnakkain. Voimme pysähtyä kaikkien niiden muistojen ääreen, joita olemme saaneet tallettaa sydämeemme. Saamme pienen eleen, kynttilän sytyttämisen kautta osoittaa, että muistamme yhä. Välitämme yhä.

Pyhäinpäivän sanoma muistuttaa surun keskellä myös toivon sanomasta. Kristittyinä me saamme toivoa siihen, että vaikka maanpäällinen elämämme päättyisikin, se ei ole kaiken loppu.
”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla
on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.” 2.Kor. 5:1

Mari-Elena Ruuska