Ensi sunnuntain jumalanpalveluksissa pohditaan kiitollisuuttaa. Sunnuntain evankeliumi kertoo kymmenestä spitaalisesta, jotka tulivat Jeesuksen luo pyytämään armahdusta. He huusivat sitä jo kaukaa Jeesukselle. Jokainen spitaaliin sairastunut tiesi, että kyse oli taudista josta ei voinut parantua. Henkilökohtaisen tragedian lisäksi, spitaalinen sai kokea myös kokea muun yhteisön hylkäämisen. Spitaalisuus oli perikuva siitä, minkälainen oli olla kirottu ja Jumalan hylkäämä. Peli oli siis kaiken tavoin menetetty.
Jeesus paransi kaikki kymmenen spitaalista, mutta Jeesuksen yllätykseksi vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta. Kiittäjä oli samarialainen, jolta olisi vähiten odottanut kiitosta. Hän oli tautinsa lisäksi moneen kertaan hyljeksitty, sillä hän oli sekakansan jäsen. Ei edes aito juutalainen. Vain hän, jonka uskoa ei voinut ajatella aidoksi ja joka ei elänyt juutalaisten oppien mukaan palasi kiittämään ja ylistämään. Hänelle Jeesus tarjosi parantumisen lisäksi pelastumisen. Loput parantuneet saivat vain uuden mahdollisuuden.
En tiedä miksi toiset sairastuvat, joutuvat kärsimään tai kuolevat ennen aikaisesti. Sairastava saattaa kokea, että hänelle ei voi käydä niin kuin tässä Raamatun todistuksessa tai että hän joutuu elämään kaukana Jumalasta. Voimattomaksi tai sairaaksi itsensä tunteva saa huutaa Jeesukselle jo kaukaa kuten spitaalinen ”Armahda minua!”. Se on rukouksista ehkä kaikkein tavallisin, mutta silti hyvin voimallinen. Jeesus on armahtaja. Jos saat kuulua armahdettujen joukkoon, muistathan myös kiittää.
Ville Hakulinen
Seurakuntapastori
Kuka on minun lähimmäiseni? Onko hän aivan lähellä minua oleva ihminen? Sellaisia ovat perheenjäsenet, työtoverit, sukulaiset, ystävät. Vai keitä pidän lähimmäisinä? Voisiko lähimmäinen olla hän, joka tulee lähelle minua, ajatuksiini ja sydämeeni. Silloin hänen ei tarvitse olla fyysisesti minun vieressäni ja kuitenkin hän on minulle merkityksellinen tärkeä ihminen.
Jeesukseltakin kysyttiin: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Silloin hän esitti vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Ryöstetty mies jäi pahoinpideltynä tielle makaamaan. Hänen ohitseen käveli pappi ja leeviläinen. Mutta kun laupias samarialainen tuli hänen kohdalleen, hän näki miehen hädän, auttoi, sitoi haavat ja vei hänet majataloon saamaan hoitoa ja suojaa.
Vertauksellaan Jeesus kääntää kysymyksen toisin päin. Kysymys ”Kuka on minun lähimmäinen?” muuttuukin kysymykseksi, voinko minä olla jollekin apua tarvitsevalle se lähimmäinen, jonka hätä ja kipu tulee minun kivukseni? Monella on kiire. Elämässä on paljon asioita, jotka vievät huomioni. Siksi on hyvä kysyä, näenkö minä apua tarvitsevan?
Jeesus ei kulkenut apua tarvitsevan ohitse. Hän oli pilkattu ja halveksittu, kuten samarialaiset aikanaan. Kuitenkin hänen sydämessään oli ja on paikka jokaiselle hätään joutuneelle. Mekin olemme hänen sydämellään. Ja meitä hän kutsuu askeliinsa, elämään lähimmäisinä toisillemme.
Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune
Tänä sunnuntaina kirkoissa puhutaan Jeesuksesta, joka parantaa. Raamatuntekstit kertovat Jeesuksen tekemistä parantamisihmeistä: Jeesus teki kuuromykästä terveen, hän avasi sokean silmät.
Sairauden kourissa hyvin monen ihmisen huulille nousee rukous. Myös sairaan ihmisen lähellä rukoillaan usein paljon, vaikkeivät nuo läheiset muuten olisikaan säännöllisiä rukoilijoita. Hätä saa meidät pyytämään apua Jumalalta. Olemme silloin heikkoja, omat keinot eivät riitä.
Yhä edelleen tapahtuu Jumalan ihmeitä, joissa ihminen parantuu. Ajattelen, että Jeesus parantaa myös lääkäreiden, ihmisten antamien hoitojen ja lääkkeiden kautta. Eivät nekään ole automaatteja, jotka aina tepsivät. Siinäkin tarvitaan apua ylhäältä.
Mutta Jeesus-parantaja tekee muutakin. Tärkeintä on, että hän on kanssamme kivussa ja pelossa. Hän parantaa antamalla rauhaa ja luottamusta. Hän on läsnä, vaikkei sairas enää jaksa uskoa eikä huokailla.
Uudessa testamentissa käytetään yhtä ja samaa sanaa sekä parantamisesta että pelastamisesta. Jeesus on auttajamme sairaudessa, mutta vielä suurempaa on se, että hän on pelastaja. Hän antaa synnit anteeksi ja avaa tien ikuiseen elämään. Joskus parantuminen onkin sitä, että sairaus jää, mutta pelastus tulee. Ihminen saa silloin antaa elämänsä, ilonsa ja surunsa Jumalan käsiin ja luottaa hänen rakkauteensa. Se on voimassa joka päivä.
Riitta Särkiö
Sitä kysymystä ei oman pienuutensa ja kelvottomuutensa tunteva publikaani aikanaan Jeesuksen vertauksessa edes uskaltanut tehdä. Arka, pelokas, omat virheensä tunnustava, pelolla ja kivulla kasvatettu ja huonoksi luokoiteltu lienee tuttua vanhan koulumaailman ja kotimaailman kolhimille itsetunnoltaan heikoille.
Vai onko heitä? Onko sijaan tullut kaikissa asioissa kyvytön ja lahjaton tyhjäpää, jolle kuuluu menestyksen eturivi, kunhan vain menee sitä julkisesti vaatimaan? Itsetuntoa ei todellakaan ihan kaikilta puutu.
Jeesuksen esimerkkikertomuksessa vastapoolina oli itsetietoinen fariseus, jonka rukouksen omasta mielestä tuli kelvata Jumalalle, esittihän hän sen oikein. Ansioita Jumalankin edessä riitti, vaan toisin oli publikaanin laita. Eihä sellaisesta ihmisestä tai oliosta voi olla mihinkään. Eiän sellaisella ole mitään asiaa edes Jumalan eteen.
Mutta toisin on. Jumalan silmissä ihmisten mielessä kelpaamaton sai osakseen Jumalan hyväksynnän. Toisin taisi käydä omasta mielestään hyvälle. Eliitti ja tavikset, hyvät ja huonot, koulutetut ja kouluttamattomat, ammattitaitoiset ja ammattitaidottommat, työlliset ja työttömät, nuoret ja vanhat. Jakolinjoja rittää. Ja alaspainavia näkökulmia.
Jumalan edessä riittää se, että tulee hänen luokseen. Minäkin kelpaan ihan sellaisenani hänelle keskustelukumppaniksi. Ja keskustelusta seuraa hyväksymisen kokemus.
Esa Kekki
Vanhahtavaa raamatullista kieltä toisinaan kutsutaan kaanaankieleksi. Kuitenkin viljelemme tällaisia sanontoja jopa arkisessa puheessa. Niinpä erotuomari voi antaa ”Salomonin tuomion” tai jokin asia voi tapahtua ”yhdennellätoista hetkellä”. Joskus joku on saanut ”Pietarin kalansaaliin” tai jollakin toisella voi olla ”etsikon aikansa”. Mutta mitä tuolla etsikkoajalla oikein tarkoitetaan. Arkisessa kielessämme se merkitsee hyvää tilannetta, mahdollisuutta johonkin. Tai sillä viitataan siihen, kuinka elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen.
Olisi uskallettava toimia, kun siihen on mahdollisuus, osattava valita oikein, tehtävä oikeita ratkaisuja, ettei mahdollisuus menisi ohitse. Joskus kuuluu puhuttavan ”aikaikkunasta”. Tietyllä hetkellä voi nähdä auringon pimennyksen tai jäiden lähdön. Nyt voi poimia mustikoita ja muita marjoja, mutta kohta ei enää, kun kesä kääntyy syksyksi. Siksi on tartuttava hetkeen, ettei se mene ohitse.
Etsikkoaika ei merkitse vain sitä, milloin meidän olisi toimittava, vaan se muistuttaa myös siitä, että Jumala lähestyy meitä ja puhuttelee meitä. Näin ei ehkä aina ole. Siksi Jumalan puhuttelu on syytä ottaa todesta. Omiin kykyihin ja ihmisviisauteen luottaminen voivat estää meitä kuulemasta Jumalan ääntä. Siksi Raamattu muistuttaa meitä: »Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne» (Hepr. 3: 15).
Jumalalla on meille hyviä uutisia. Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Hänen suunnitelmansa meitä varten ovat parhaat. Siksi häntä on hyvä kuulla ja hänen tahtoaan kysyä vielä kun meillä on etsikon aika ja voimme ottaa vastaan hänen rakkautensa lahjat.
Heikki Pelkonen
Kirkkoherra, Laune
