Ensi sunnuntain jumalanpalveluksissa pohditaan kiitollisuuttaa. Sunnuntain evankeliumi kertoo kymmenestä spitaalisesta, jotka tulivat Jeesuksen luo pyytämään armahdusta. He huusivat sitä jo kaukaa Jeesukselle. Jokainen spitaaliin sairastunut tiesi, että kyse oli taudista josta ei voinut parantua. Henkilökohtaisen tragedian lisäksi, spitaalinen sai kokea myös kokea muun yhteisön hylkäämisen. Spitaalisuus oli perikuva siitä, minkälainen oli olla kirottu ja Jumalan hylkäämä. Peli oli siis kaiken tavoin menetetty.

Jeesus paransi kaikki kymmenen spitaalista, mutta Jeesuksen yllätykseksi vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta. Kiittäjä oli samarialainen, jolta olisi vähiten odottanut kiitosta. Hän oli tautinsa lisäksi moneen kertaan hyljeksitty, sillä hän oli sekakansan jäsen. Ei edes aito juutalainen. Vain hän, jonka uskoa ei voinut ajatella aidoksi ja joka ei elänyt juutalaisten oppien mukaan palasi kiittämään ja ylistämään. Hänelle Jeesus tarjosi parantumisen lisäksi pelastumisen. Loput parantuneet saivat vain uuden mahdollisuuden.

En tiedä miksi toiset sairastuvat, joutuvat kärsimään tai kuolevat ennen aikaisesti. Sairastava saattaa kokea, että hänelle ei voi käydä niin kuin tässä Raamatun todistuksessa tai että hän joutuu elämään kaukana Jumalasta. Voimattomaksi tai sairaaksi itsensä tunteva saa huutaa Jeesukselle jo kaukaa kuten spitaalinen ”Armahda minua!”. Se on rukouksista ehkä kaikkein tavallisin, mutta silti hyvin voimallinen. Jeesus on armahtaja. Jos saat kuulua armahdettujen joukkoon, muistathan myös kiittää.

Ville Hakulinen
Seurakuntapastori

Vietin viime viikolla uskomattoman iltapäivän ylemmän keskiluokan miesten kanssa Valpurin puistossa Meilahdessa Pihlajatien ja Mäntytien välisessä keitaassa. Tulin paikalle tyttären tyttäreni Evitan kanssa, joka liikkui yhteisössä luontevasti ja estottomasti.

Aluksi luulin, että jollain lapsella oli syntymäpäivät tai muut juhlat, mutta ei. Viimeisen muodin mukaisiin cuccieihin ja armanneihin sonnustautuneet miehet olivat kokoontuneet puistoon jälkikasvuaan valvomaan. Heillä oli pöytä katettu mehuilla, terveysruoilla ja vihanneksilla, joita jokainen sai poimia mielensä mukaan. Jaloissa
heillä oli ultrakeveät Niket, joiden pohjahinta oli lähempänä 1000 euroa kuin 500 euroa.

Pöydällä olivat auki läppärit ja rauhoittava musiikki soi taustalla kuin Ruotsin prinsessa lasten kutsuilla. Nämä lääkärit, insinöörit ja tuomarit eivät kärsineet mistään maskuliinisuuden kriisistä tai kyvyttömyydestä sopeutua naisten asemaan yhteiskunnassamme He eivät todellakaan tuntuneet tarvitsevan mitään boitaksia eli filippiiniläisten miesten peniksen suurentimia toteuttaessaan rooliodotuksiaan.

Mistä ihmeestä miehisyyden kriisistä Suomessa voidaan enää puhua, kun miehet ovat omaksuneet täydellisesti feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia kuten, joustavuus, yhteistyötaidot ja tunteiden ilmaiseminen. Vanhassa teollisuusyhteiskunnassa näitä arvoja ei pidetty niin relevantteina.
Keskustelimme kaikista asioista, mutta etupäässä small talkia. Tärkeää tuntui olevan se, kuka oli muuttanut alueelle ja kuka pois.” Not in my backyard” eli otsikko ei minun takapihalleni oli siis todellisuutta jo Suomessakin.

Varoin tarkasti kertomasta , että opetin erityisluokalla Mustakiven koulussa, jottei statukseni olisi pudonnut, siis kumman minun vai tyttäreni? Mutta myöhemmin häpesin. Olisin voinut valistaa näitä herranterttuja kertomalla muutamia tosiasioita ihan oikeasta elämästä. Mitä on maanantainälkä tai miltä tuntuu täydellinen omanarvon tunteen puuttuminen. Miltä tuntui tarpoa koulutietä tietäen, että onnistuminen oli yhtä harvinaista kuin lottovoitto. No seuraavalla kerralla sitten vai?

Juhani Melanen

Kuka on minun lähimmäiseni? Onko hän aivan lähellä minua oleva ihminen? Sellaisia ovat perheenjäsenet, työtoverit, sukulaiset, ystävät. Vai keitä pidän lähimmäisinä? Voisiko lähimmäinen olla hän, joka tulee lähelle minua, ajatuksiini ja sydämeeni. Silloin hänen ei tarvitse olla fyysisesti minun vieressäni ja kuitenkin hän on minulle merkityksellinen tärkeä ihminen.

Jeesukseltakin kysyttiin: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Silloin hän esitti vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Ryöstetty mies jäi pahoinpideltynä tielle makaamaan. Hänen ohitseen käveli pappi ja leeviläinen. Mutta kun laupias samarialainen tuli hänen kohdalleen, hän näki miehen hädän, auttoi, sitoi haavat ja vei hänet majataloon saamaan hoitoa ja suojaa.

Vertauksellaan Jeesus kääntää kysymyksen toisin päin. Kysymys ”Kuka on minun lähimmäinen?” muuttuukin kysymykseksi, voinko minä olla jollekin apua tarvitsevalle se lähimmäinen, jonka hätä ja kipu tulee minun kivukseni? Monella on kiire. Elämässä on paljon asioita, jotka vievät huomioni. Siksi on hyvä kysyä, näenkö minä apua tarvitsevan?

Jeesus ei kulkenut apua tarvitsevan ohitse. Hän oli pilkattu ja halveksittu, kuten samarialaiset aikanaan. Kuitenkin hänen sydämessään oli ja on paikka jokaiselle hätään joutuneelle. Mekin olemme hänen sydämellään. Ja meitä hän kutsuu askeliinsa, elämään lähimmäisinä toisillemme.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune

Suomi on demokraattinen maa kaikin tavoin, mutta jossain kulkee se raja maksuttomien ja maksullisten oikeudenkäyntien välillä. Seuraava kertomani tarina on totta ja sen kertoja on entinen oppilaani.

Tarina juontaa juurensa 20 vuoden takaa. Opetin silloin Itäkeskuksen yläasteella tavallisen rentoja jurrikoita, joille oli yhteistä ns. skidrowlainen elämäntapa, jota voisi luonnehtia yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Silloinen oppilaani Pave ( nimi ei keksitty tai muutettu) oli 20 vuotias,
nyt 34 vuotias , sisäisten huumeidenkäyttäjä on joutunut tekemään erilaisia rikoksia, lähinnä omaisuusvarkauksia, rahoittaakseen huumeiden käyttönsä.

Viime kesänä Pave joutui vastaamaan tekemistään kesämökkimurroista Helsingin raastuvan oikeuteen. Koska Pave ei viimeiseen 15 vuoteen ollut ehtinyt juuri työelämässä viihtyä, hänet katsotaan varattomaksi ja hänelle myönnetään maksuton oikeudenkäynti. Ennen oikeudenkäyntiä Pave on saanut valita Helsingin asianajajaluettelosta mieleisensä oikeudenkäyntiavustajan. Pave tietysti valitsee sellaisen, joka on kallis ja hoitaa hänellekin ”bonuksia” ja ”fattafyffeä” liiviin, kuten termi kuuluu.

Oikeudenkäynnin loppupuolella Paven asianajaja esittää käräjäoikeudelle laskunsa, valmistelukuluineen 12 tuntia a 160 euroa. Käräjäoikeus paljoksuu avustajan käyttämää tuntimäärää ja myöntää hänelle kuitenkin 8 tuntia a 160 euroa eli yhteensä 1280 euroa. Pave saa oikeudessa pienehkön vankeustuomion. Pave ja hänen asianajajansa pitävät tuomiota kuitenkin Paven henkilökohtaisiin elämäntilanneolosuhteisiin nähden liian ankarana ja ilmoittavat tyytymättömyytensä tuomioon ja kertovat valittavansa tuomioista hovioikeuteen. Myös hovioikeus on Pavelle maksuton. Pavelle tämä oli hänen elämänsä 31 maksuton oikeudenkäynti. Samana päivänä samassa käräjäoikeudessa käsitellään kymmenen muun varattoman rikoksentekijän
asioita.

Suomessa on yli 70 käräjäoikeutta, osa pienempiä kuin Paven kotikaupunki Helsinki. Jokainen ymmärtää, että toki Pavekin tarvitsee paraan mahdollisen juridisen avun elämänsä väliaikaisessa alamäessä, mutta keskituloisena eläkeläisenä, minulla ei olisi varaa palkata Paven asianajajaa.
Juuri asianomistaja ja riitajutuissa, kynnys hakea oikeutta , on keskiluokalle liian kallis, koska  asianajopalkkiot ovat nousseet kohtuuttomiksi.

”Hyvää kuolinpesää pitää vaalia kuin impeä. Sitä ei missään nimessä saa päästää kuivumaan ja asioissa ei saa kiirehtiä”, kertoili jo edesmennyt tähtijuristi ”Jymy” Gynther jo 1990-luvulla. Päätänkin tämän juttuni vitsiin, jonka kuulin alan miehiltä itse. Mitä yhteistä on spermalla ja
asianajajalla? Molemmissa tapauksissa vain yhdellä miljoonasta on mahdollisuus tulla ihmisiksi.

Juhani Melanen

Tänä sunnuntaina kirkoissa puhutaan Jeesuksesta, joka parantaa. Raamatuntekstit kertovat Jeesuksen tekemistä parantamisihmeistä: Jeesus teki kuuromykästä terveen, hän avasi sokean silmät.

Sairauden kourissa hyvin monen ihmisen huulille nousee rukous. Myös sairaan ihmisen lähellä rukoillaan usein paljon, vaikkeivät nuo läheiset muuten olisikaan säännöllisiä rukoilijoita. Hätä saa meidät pyytämään apua Jumalalta. Olemme silloin heikkoja, omat keinot eivät riitä.

Yhä edelleen tapahtuu Jumalan ihmeitä, joissa ihminen parantuu. Ajattelen, että Jeesus parantaa myös lääkäreiden, ihmisten antamien hoitojen ja lääkkeiden kautta. Eivät nekään ole automaatteja, jotka aina tepsivät. Siinäkin tarvitaan apua ylhäältä.

Mutta Jeesus-parantaja tekee muutakin. Tärkeintä on, että hän on kanssamme kivussa ja pelossa. Hän parantaa antamalla rauhaa ja luottamusta. Hän on läsnä, vaikkei sairas enää jaksa uskoa eikä huokailla.

Uudessa testamentissa käytetään yhtä ja samaa sanaa sekä parantamisesta että pelastamisesta. Jeesus on auttajamme sairaudessa, mutta vielä suurempaa on se, että hän on pelastaja. Hän antaa synnit anteeksi ja avaa tien ikuiseen elämään. Joskus parantuminen onkin sitä, että sairaus jää, mutta pelastus tulee. Ihminen saa silloin antaa elämänsä, ilonsa ja surunsa Jumalan käsiin ja luottaa hänen rakkauteensa. Se on voimassa joka päivä.

Riitta Särkiö

Otsikko on tahallisesti provokatorinen, mutta asiakin on hyytävä. Elämme täysin erilaisessa ja erittäin epäoikeudenmukaisessa maailmassa, jossa suuret rosvot naureskelevat partaansa, mutta pienet ihmiset menettävät kaikkensa sananmukaisesti.

Ahneus, välinpitämättömyys ja lähimmäisistä piittaamattomuus on uskomatonta erityisesti pankkimaailmassa. Barclays pankin erotettu pääjohtaja Bob Diamond, joka jäi kiinni housut pöksyissä maailman keskeisimmän viitekorko liborin peukaloinnista sai erorahakseen 3 miljoonaa puntaa. Hän vähätteli tekoaan alaisilleen seuraavasti:” Säästämisyritykset olivat keskimäärin pieniä.”

Väite on uskomatonta paskaa ja hölynpölyä, sillä iso osa maailman rahoitustuotteiden hinnoittelusta perustuu juuri libor-korkoihin. Kuvitelkaa itse. Tuotteiden kokonaisarvo on 650.000  miljardia euroa. Maallikoille tiedoksi. Miljardissa on 1000 miljoonaa. Rikoksen suuruusluokka on käsittämätön ja Diamondin oikea paikka olisi vankila tai jos olisimme Kiinassa kuolemantuomio.

Satojen suomalaisten yritysten, kuntien ja kaupunkien julkiset rahat ovat toisin euribor viitekorkoon sidottuja. Viranomaiset eivät osaa näitä asioita tutkia, koska ne ovat heille ylivoimaisen vaikeita, mutta pienen pikavipin ottanutta ja maksukriisiin joutunutta yksilö on helpompi nuijia olan takaa. Luin
juuri omalla nimellään julkisuuteen joutuneen naisen kohtalosta viikonloppuna. Pikavippipankki vie häneltä kaiken: omakotitalon, jo maksetut rahat ja hän jää vielä velkaa. Miksei valtiovalta puutu mitenkään näihin asioihin ja aseta selvää korkokattoa näille rikollisille yrittäjille?

Pankkeja tämä ei todella kiinnosta, sillä korollahan ne elävät. Pankkiirit ovat oma suojattu rotunsa, jonka laittomat tehtailut ovat kaikkien tiedossa. Oman edun tavoittelusta on tullut elämän tärkein asia, koska aivan ilmiselvästi pankkialalla on erittäin helppo rikkoa eettisiä sääntöjä siksi, että rangaistukset ovat lieviä tai olemattomia. Kultainen kädenpuristus ja muhkea pankkitili Karibialla kolmen kuukauden  vankilatuomioista eliittivankilassa ei olisi hullumpi vaihtoehto minullekaan. Näin toimitaan Amerikassa ja näin tehdään Suomessa. Rahanpesu ja harmaa talous naureskelevat ja antavat keskiluokan maksaa tämän kaiken.

Omalaatuisinta koko tässä kuviossa on se, että pankkiireilla ja omistajille eivät kuulu kuin voitot. Kaikki tappiot voidaan kansallistaa ja näin on tehtykin niin Euroopassa kuin USA:ssakin. Mistään oikeusvaltiosta ei ole kyse silloin, kun tämän kaltainen toiminta sallitaan ja pieniltä ihmisiltä
viedään kaikki, mutta suuret rosvot kävelevät vapaina korkokiristyksellä. Monissa kulttuureissa ei velasta saanut tuhat vuotta sitten periä korkoa lainkaan. Sitten tulivat juutalaiset korkomanipulaattorit ja loppu on historiaa.

Juhani Melanen

Sitä kysymystä ei oman pienuutensa ja kelvottomuutensa tunteva publikaani aikanaan Jeesuksen vertauksessa edes uskaltanut tehdä. Arka, pelokas, omat virheensä tunnustava, pelolla ja kivulla kasvatettu ja huonoksi luokoiteltu lienee tuttua vanhan koulumaailman ja kotimaailman kolhimille itsetunnoltaan heikoille.

Vai onko heitä? Onko sijaan tullut kaikissa asioissa kyvytön ja lahjaton tyhjäpää, jolle kuuluu menestyksen eturivi, kunhan vain menee sitä julkisesti vaatimaan? Itsetuntoa ei todellakaan ihan kaikilta puutu.

Jeesuksen esimerkkikertomuksessa vastapoolina oli itsetietoinen fariseus, jonka rukouksen omasta mielestä tuli kelvata Jumalalle, esittihän hän sen oikein. Ansioita Jumalankin edessä riitti, vaan toisin oli publikaanin laita. Eihä sellaisesta ihmisestä tai oliosta voi olla mihinkään. Eiän sellaisella ole mitään asiaa edes Jumalan eteen.

Mutta toisin on. Jumalan silmissä ihmisten mielessä kelpaamaton sai osakseen Jumalan hyväksynnän. Toisin taisi käydä omasta mielestään hyvälle. Eliitti ja tavikset, hyvät ja huonot, koulutetut ja kouluttamattomat, ammattitaitoiset ja ammattitaidottommat, työlliset ja työttömät, nuoret ja vanhat. Jakolinjoja rittää. Ja alaspainavia näkökulmia.

Jumalan edessä riittää se, että tulee hänen luokseen. Minäkin kelpaan ihan sellaisenani hänelle keskustelukumppaniksi. Ja keskustelusta seuraa hyväksymisen kokemus.

Esa Kekki

Suomessa on liian monta eläkeyhtiötä hääräämässä samalla raha-automaatilla, mikä aiheuttaa sen, että kulut eläkeläistä kohti ovat Suomessa lähes kaksinkertaiset verrattuna muihin EU:n maihin.

Toinen kysymys, mikä ihmetyttää ja kummastuttaa pientä, vanhaa kulkijaa on se, että miksei eläkeyhtiöiden hallituksissa ole yhtään todellista eläkeläistä, vaan ainoastaan työmarkkinayhtiöidenjohtajia barrikadin kummaltakin puolelta. Kaikki me eläkeläiset tiedämme hyvin, että jo vuonna 1962 perustetun eläkejärjestelmämme tärkeimpänä päätavoitteena on säilyttää kohtuullinen toimeentulo eläkkeellä.

Siksi silloiset ”pätevät” suunnittelijat kehittivät tulevia korotuksia varten erittäin oikeudenmukaisen menetelmän. Toteutettiin niin sanottu palkkaindeksi, joka takasi sen, että palkat ja eläkkeet nousivat saman verran. Tämä ei valitettavasti ole toteutunut sitten käytännössä lainkaan, vaan eläkeläisiä kohdellaan nykyisin täysin eriarvoisesti muihin palkansaajien nähden.

Ensin otettiin käyttöön 50/50 korotukset: Eläkkeitä korotettiin puolet palkkaindeksistä ja puolet elinkustannusindeksistä. Mutta tämäkään ei riittänyt, sillä vuonna 1996 otettiin käyttöön 20/80 malli eli palkkojen korotuksista otettiin 20 prosenttia ja elinkustannuksista 80.

Tätä mielivaltaa on perusteltu aina Suomessa lamalla ja sillä, että kaikkien pitää osallistua talkoisiin yhdessä. Perustelu on huono ja ontuu pahasti. Moni luulee virheellisesti, että Suomen valtio jotenkin maksaisi eläkkeitä omasta budjetistaan. Näinhän ei ole asianlaita, vaan meidän
eläkkeemme maksetaan työnantajien ja palkansaajien työeläkesäätiöihin maksamista pakollisistaTyEL -maksuista. Myös kuluttajaindeksi on sikäli harhaanjohtava, että se perustuu lapsiperheiden kulutukseen.

Tilastoista näkyy, että palkat ovat nousseet vuodesta 1996 lähtien 77 prosenttia, mutta eläkkeet vain 34 prosenttia!
Suurin vääryys on kuitenkin siinä, että eläkeläiset maksavat veroa enemmän kuin palkansaajat. Esimerkiksi 1800 eläkkeestä veroprosentti on 18,95, kun saman suuruisesta palkasta se on vain 12,80.

Me olemme maksaneet jokainen TyEL-maksumme kolme kertaa. Ensin töitä tehdessämme pakollisena vähennyksenä palkasta tulevaa eläkettä varten. Jäädessämme eläkkeelle jokaiselta vähennetään alkavasta eläkkeestä sama TyEL -maksu elämän loppuun saakka. Mutta omituisinta
on, että eläkkeellä tuo maksu katsotaankin palkansaajalle veroksi, vaikka se ei ole vero, vaan puhdas talletus eläkeyhtiöille eläkettä varten.

En ole liittynyt vielä mihinkään eläkeläisjärjestöön, koska niissä ei mielestäni osata valvoa eläkeläisten etuja.
Uskomattomimmat vaateet ovat eräillä ETLAN ekonomistijunteilla, jotka vaativat ylimääräistä eläkemaksua. Me olemme kaikki niin työnantajat kuin työntekijätkin keränneet ja koonneet 150 miljardia euroa työeläkeyhtiöihin rahaa. Missä meidän kustannusmatemaatikkomme majailevat?
Jo kahden prosentin vuosittaisella korkotuotolla, se tekee 3 miljardia euroa.
Missä piileksii Suomen eläkeasiamies?

Juhani Melanen

Vanhahtavaa raamatullista kieltä toisinaan kutsutaan kaanaankieleksi. Kuitenkin viljelemme tällaisia sanontoja jopa arkisessa puheessa. Niinpä erotuomari voi antaa ”Salomonin tuomion” tai jokin asia voi tapahtua ”yhdennellätoista hetkellä”. Joskus joku on saanut ”Pietarin kalansaaliin” tai jollakin toisella voi olla ”etsikon aikansa”. Mutta mitä tuolla etsikkoajalla oikein tarkoitetaan. Arkisessa kielessämme se merkitsee hyvää tilannetta, mahdollisuutta johonkin. Tai sillä viitataan siihen, kuinka elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen.

Olisi uskallettava toimia, kun siihen on mahdollisuus, osattava valita oikein, tehtävä oikeita ratkaisuja, ettei mahdollisuus menisi ohitse. Joskus kuuluu puhuttavan ”aikaikkunasta”. Tietyllä hetkellä voi nähdä auringon pimennyksen tai jäiden lähdön. Nyt voi poimia mustikoita ja muita marjoja, mutta kohta ei enää, kun kesä kääntyy syksyksi. Siksi on tartuttava hetkeen, ettei se mene ohitse.

Etsikkoaika ei merkitse vain sitä, milloin meidän olisi toimittava, vaan se muistuttaa myös siitä, että Jumala lähestyy meitä ja puhuttelee meitä. Näin ei ehkä aina ole. Siksi Jumalan puhuttelu on syytä ottaa todesta. Omiin kykyihin ja ihmisviisauteen luottaminen voivat estää meitä kuulemasta Jumalan ääntä. Siksi Raamattu muistuttaa meitä: »Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne» (Hepr. 3: 15).

Jumalalla on meille hyviä uutisia. Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Hänen suunnitelmansa meitä varten ovat parhaat. Siksi häntä on hyvä kuulla ja hänen tahtoaan kysyä vielä kun meillä on etsikon aika ja voimme ottaa vastaan hänen rakkautensa lahjat.

Heikki Pelkonen
Kirkkoherra, Laune

Aiheen juttuni sain siitä, äitini Lempi siirtyi Golgatan Palloon about 20 vuotta sitten. Toinen seikka, joka vaikutti asiaan oli erään psykiatrin kirjoitus New Science American lehdessä, jossa hän eritteli länsimaista naiskuvaa varsin onnistuneesti.

Äitini oli ns. dynamopupu, joka keräsi mustikat pakkaseen 20 kilometrin työmatkalla, jonka hän kulki tietysti pyörällä. Hänelle pussimuusi oli perkeleestä seuraava, ja minun keräämäni ahomansikat olisivat päätyneet Facebookin sivuille, jos hän vain olisi hallinnut sen käytön. Hänelle minun hyvinvointini oli maailman tärkein asia ja terveellinen ruoka tietysti tärkein. Vaikka olin ainoa lapsi, hän käytti risua  erittäin usein pääasiallisena kasvatuskeinona ja olisi nauranut ääneen summerhilliläiselle vapaalle  kasvatukselle, joita minä opiskelin myöhemmin yliopistossa.

Hän oli ärsyttävä, ahkera, moraaliseettinen kummajainen, joka puuttui toisten äitien asioihin itse mitään kipua tuntematta. Toisella kotimaisella asian olisi voinut ilmaista, että hän oli minulle: ” Pain in my ass”! Paras esimerkki kertoo paljon. Olin menossa RUK:hon ja olin jo naimisissa. Äitini
tuputti karjalanpiirakoita mukaani, johon isäni Lauri sitten puuttui tokaisemalla:” Perkele Lempi nyt menee liian pitkälle!”

Mutta kyllä näitä tehokaita naarasäitejä riittää vielä tänäkin päivänä. Huonot äidit ovat näiden vastakohtia. He tekevät mitääntekemättömyydestä hyveen ja kehua retostelevat kaikella, mitä eivät osaa tai jaksa tehdä. Pussimuusi on heille liian monimutkaista valmistaa, joten he vievät
jälkikasvunsa Mäkkärille syömään. Facebookiin he laittavat kuvan vaatemytystä lattialla ja viereen tekstin: ”Meillä keskitytään elämään, ei siivoamaan!”

Itseasiassa nämä itsensä ylentävät äidit ovat liian helppoja naurun kohteita ja näkyvät liian kauas. Sen sijaan nämä itsensä huonoiksi alentavat äidit ovat ovelia ja astetta vaikeampia tapauksia. He mollaavat itsensä julkisesti heti kaikkien kuullen hiekkalaatikolla ja saavat siten koskemattomuuden kuningataräitien joukossa.

Nämä äitimaailman eddie edwardsit esiintyvät mielellään terveellisinä vastavoimina hyville, täydellisille äideille, joiden pinnallisuuden he pystyvät näkemään. Huonot äidit ovat manaavinaan, etteivät osaa  ommella tai neuloa, mutta ovat samalla hyvillään, että eivät ole opetelleet näitä taitoja Ja voivat keskittyä oleellisempaan: itseensä.

Äiti-kilpailuun huonot äidit eivät halua osallistua, mutta kilpailla he haluavat omilla säännöillään. He ottavat itselleen lapsen näkökulman. Voiko äiti olla todella hyvä, jos hänen aikansa menee kotiaskareisiin ja hän vaatii lapseltaan lipeäkalan syömistä? Kumpi olikaan hyvä ja kumpi paha äiti?

Jussi Melanen