Kuukausi: tammikuu 2015

Siis mitä oppisi?
Kun oppisi luottamaan siihen, että meillä on armollinen Jumala. Ihmisen kyky pitää itseään huonona, riittämättömänä ja osaamattomana on kyllä hyvin kehittynyt. Hämärtyy ajatus, että voin olla vain sellainen, mitä syvimmältäni olen. Olen oppinut sisäistämään sääntöjä: tulee, pitää, täytyy, ei saa. Ja onko kaiken päätöksenä tietoisuus siitä, että teen ja olen tehnyt sen, mitä minun tuleekin tehdä? Kiitos, kun kukaan ei kiitä.

Orja, palvelija vai ihminen? Kas siinä kysymys. Oma sisäinen rikkinäisyys ja keskeneräisyys ei pääty koskaan. Mutta: Herra itse on kutsunut minut elämään tätä elämää. Hän on antanut minulle elämän lahjan ja kutsuu minut jakamaan tämän elämän koko ihmiskunnan kanssa. Hän on myös lunastanut minut vapaaksi vihastaan lähettämällä Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksi.

Aikanaan Paavali pohti omaa kelvottomuuttaan. Hänelle kirkastui Jumalan armon laskelmoimattomuus:
”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa. ”

Tietenkin arvioin omia suorituksiani ja epäonnistumisiani joillakin mittareilla. Mutta jos elämän pohjavireenä on luottamus Jumalan armon riittävyyteen ja suvereeniuteen, silloin oma arvio ei näivetä kokonaan elämisen ylläpitämistä. Jumalan suunnitelma perustuu kokonaan Hänen omaan valintaansa, ei minun.

Esa Kekki

Olen kesäihminen. Sitä taustaa vasten lienee ymmärrettävää, että ulkona ei ole mielestäni aikoihin ollut mitään nähtävää. Olen pysytellyt sisätiloissa ja kuluttanut aikaa stand upin parissa.

Nauramisessa on erikoinen, sosiaalinen ulottuvuus. Huumorin tarkoitus on olla sosiaalista liimaa, joka liittää meitä toisiimme. Parhaiten se tietysti toimii kontaktissa toisten kanssa, yhdessä nauraminen on paitsi viihdyttävää, myös terapeuttista. Omituista kyllä, se toimii myös yksin. Vaikka istuisin omissa oloissani kotisohvalla, nauraminen tuntuu kiinnittävän minut yhteiseen todellisuuteen. ”Joo, todellakin, toi menee just noin.”

Hauskan kautta pääsee yllättävän syvälle. Se antaa etäisyyttä ja mittasuhteita omiin kipeisiinkin kysymyksiin. Hieman kauempaa näkee paremmin lähelle. Ihmisyyteen aukeaa uudenlainen ikkuna. Stand upin täyttämät viikot ovat opettaneet elämästä tiivistetysti enemmän kuin monet opintokokonaisuudet joita olen kahlannut läpi. Sallinette pari esimerkkiä.

Koomikko Tom Papa puhuu käsitteestä ”fitting in”, karkeasti käännettynä kuulua joukkoon. Hän kiistää koko käsitteen olemassaolon. ”Ei sellaista asiaa olekaan. Elämä on kuin tiukat farkut ja sinä olet paksu. Ihmisenä oleminen on epämukavaa. Sinusta ei pidetä, sinä et pidä muista, niin me nyt vain elämme. (…) Tunnet olosi epämukavaksi menit minne tahansa, niin se vaan menee. Siksi alkoholi on niin suosittu tuote.” Hei, joku muukin kokee sosiaalista epävarmuutta, kyselee elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä, pohtii että onko ihmisyys ihan oikeasti kaiken sen vouhkaamisen arvoista. Sen sijaan että imeytyisin mukaan syvälliseen eksistentiaalis-filosofiseen pohdintaan (joka kaltaisessani syntyperäisessä päijäthämäläisessä ruokkii luontaista taipumusta masennukseen) voin lähestyä ihmisyyskipuja huumorin kautta. Koomikko Monique Marvez sanoo että ”nauru on salvaa joka estää todellisuutta jättämästä arpia.” Aamen, sisko.

Nauru rakentaa jos voimme yhdessä nauraa jollekin asialle. Nauru loukkaa ja haavoittaa jos nauramme yhdessä jotakin vastaan. Satiiri on puhuttu aihe. Se paljastaa sellaista, joka on salattua tai antaa äänen sellaiselle joka näkyvää mutta kiellettyä, kuten keisarin uudet vaatteet. Toisaalta se haastaa meitä pohtimaan, mitä teemme sananvapautemme kanssa. Tee toisille kuten tahtoisit itsellesi tehtävän, sanoi Jeesus joka koki ihmisen elämän kaikkine rosoineen ja näki ihmisyyden tarpeet läheltä. Jos haluan tulla kuulluksi, minun pitää kertoa tarpeistani ja kuunnella muita. Opetella nauramaan ensin itselleni.

Löydän komiikkaa myös Raamatun sivuilta, koska huumori on tulkintaa. Nauru on lahja. Se on kuin musiikki: sen kautta minussa aukeaa lähde, jonka alkuperä on Jumalassa. Nauru ei ole vastaus kaikkeen eikä suinkaan aina sopiva reaktio mutta sen kautta voin päästä eteenpäin, uuden äärelle. Jos ei muuta, se paljastaa elämästä sen, että olen epätäydellinen, monin tavoin rikkinäinen – ja tässä sopassa yhdessä sinun kanssasi. Tarvitsen yhteyttä joka välillemme huumorin kautta syntyy.

Anu Toivonen

Vuosia sitten asuimme Saksassa. Pikkulapsemme totutteli uuteen paikkaan, kieleen, elämään. Hän teki havaintoa kaikesta vieraasta ja totesi jossakin vaiheessa: ”Äiti, eks’ me ollakin ihan tavallisia? Me ei olla allergisia eikä katolisia?” Lapsi oli ilmeisesti huomannut, että jotkut eivät voi syödä kaikkea ja että Saksassa oli katolinen kirkko siinä meidän naapurissa ja toisaalta luterilainen kirkko, jossa myös kävimme. Pikkuihmisen maailmassa uudet asiat olivat ensin outoja, epätavallisuuksia. Kesti vähän aikaa ja sitten hän tiesi, että on ihan tavallista olla allerginen ja ihan tavallista olla katolinen kristitty. Niin se maailma avautui.

Suomessa vietetään tammikuussa Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa ja rukouspäivää (18.1.) muun muassa sen takia, että me oppisimme ymmärtämään ihmisten välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Meitä on moneksi myös uskon ja uskontojen suhteen, mutta yhdistäviä asioita on vielä enemmän kuin eroja. Kaikki maailman kristityt ovat saman Jumalan lapsia, saman Kristuksen lunastamia, sama Pyhä Henki toimii erilaisten ihmisten ja erilaisten seurakuntien keskellä.

Tasavallan presidentin allekirjoittamassa tämänvuotisessa rukouspäiväjulistuksessa puhutaan turvallisuudesta. Julistuksen mukaan turvallisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta, kunnioitusta ja vastavuoroisuutta ihmisten välillä, yli rajojen: rikkaiden ja köyhien välillä, nuorten ja vanhojen kesken, eri kielten ja kulttuurien välillä, eri uskontojen kesken, yli pelkojen ja viholliskuvien. Sitä tarvitaan omassa lähiympäristössämme, kotimaassamme, koko ihmiskunnassa ja suhteessamme kaikkeen luotuun. Voimme löytää toisemme sisarina ja veljinä, joilla on annettavaa toisilleen ja vastaanotettavaa toisiltaan. Vieraanvaraisuus ja kunnioitus luovat välillemme todellista turvallisuutta.

Näitä isoja asioita me voimme harjoitella ihan arkisissa tilanteissa, kun kohtaamme toisiamme. Silloin huomaamme, että hyvinkin erilaiset ihmiset ovat kumminkin ”tavallisia” ja tuttuja, ihmisiä, joiden kanssa voimme elää yhdessä. Kristittyjen yhteisenä tehtävänä on pitää esillä evankeliumia ja rukoilla toistensa ja koko maailman puolesta. Niin paljon hätää ja huolta on nytkin maailmassa, että rukousta tarvitaan. Jumala antaa meille tulevaisuuden, toivon ja turvan.

Riitta Särkiö

Millaisia muistoja sinulla on kasteesta?
Usein kastejuhlassa ilmassa on iloista odotusta, kastepaikka on koristeltu juhlakuntoon, on leivottu ja laitettu, etukäteen mietitty raamatunkohdan lukijaa. Vähän jännittää juhlan pienempien viihtyminen ja viime hetkellä kastepapereiden täyttämisen rapinaakin kuuluu. Kaiken keskipisteenä katseet suloisesti vangitseva pieni lapsi. Ja ilmassa Jumalan siunauksen odotusta juuri tähän perheeseen.

Yksi erilainen kastejuhla on erityisesti jäänyt mieleeni. Oli kesäaika ja hyvin kuuma päivä. Kastejuhla oli sovittu alkamaan klo 14. Puolen päivän aikaan tuli hyvin huolestunut puhelu, joka alkoi hätääntyneellä ehdotuksella : ”Siirrettäisiinkö kaste johonkin toiseen päivään… ”
Oli käynyt niin, että ukkosrintaman keskus oli tullut aivan kastepaikaksi valitun kesäasunnon ylle. Valtavan voimakas tuuli- ja sademyrsky oli viskellyt pihalle pöytiin katetut kahvikupit sinne tänne. Salama oli iskenyt lähimuuntajaan, minkä seurauksena sähköt olivat poikki ja kahvikeittimet käyttökelvottomia. Siinä neuvoteltiin hetki ja päätettiin kuitenkin kastejuhlat pitää. Pöydät korjattiin kuntoon, kahvia lähdettiin keittämään läheiseen kaupunkiasuntoon. Kuin ihmeen kaupalla päästiin ajoissa aloittamaan suvivirrellä auringonpaisteessa – edelleen ukkosenjyrinän kumutessa taivaanrannassa. Tunnelma koko kasteen ajan oli ainutlaatuisen sykähdyttävä.

Kastejuhlissa on aina jotakin hyvin koskettavaa. Jotain tapahtuu, jotain Pyhää, mitä emme oikein ymmärrä, mutta millä on meille suunnattoman suuri merkitys. Harvoin omaa kastettamme voimme muistaa, mutta ihanan lahjan ajattelen jokaisen kastetun kasteessa saavan. Lahjan, jossa Jumala lupaa olla elämässä ja kuolemassakin läsnä armona, anteeksiantona, uskona ja rakkautena. Tätä lahjaa voi tunnustella ja miettiä mielessä ja sydämessä koko elämän ajan. Eikä lahjan arvo mitenkään riipu kastejuhlan järjestelyistä tai säistä tai talouden suhdannevaihteluista eikä siitäkään miten hyvin ymmärrämme lahjaa. Se on ikuinen ja arvokas lahja ja siitäkin hieno, että se on tarjolla ihan jokaiselle!

Kati Saukkonen

PS. Tervetuloa sunnuntaina 11.1.2015 Liipolaan seurakuntakeskuksen perhemessuun klo 16, jolloin ei vain puhuta kasteesta. Siellä koko väki pääsee ristiäisiin, sillä messussa kastetaan vauva! Ja kastemessun jälkeen jatkuu sunnuntaiolkkari, jossa leivotaan, askarrellaan lapselle oma muistojen laatikko ja syödään kunnon iltapala.