Sunnuntaina on äitienpäivä. Meillä kaikilla on tai on ainakin ollut äiti.
Äidin rakkaus on jotakin sellaista, että palaamme siihen yhä uudelleen. Haave äidin läheisyydestä ja kaipuu lapsuuden turvalliseen syliin on läsnä, vaikka kasvamme aikuisiksi.

Nuorena äitinsä menettänyt Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen kuvaa tuota kaipuuta kirjassaan Äitiä ikävä:
”Outoa, On aika outoa, että minun ikäiselläni miehellä on ikävä äitiä.”
” Luulisi, että tähän mennessä olisi oppinut olemaan omillaan, luulisi, että pärjäisi jo ilman äitiä.”
” Mieli tekisi keskustella äidin kanssa, kysyä elämästä, kulkea käsikynkkää, katsoa silmiin, silittää hiuksia ja halata, olla lähellä kuin pikkupoika. Vierellä, sylissä. Mutta äiti on poissa ja minun on ikävä.”

Äitienpäivä osuu yksiin sunnuntain kirkollisen aiheen kanssa, joka on Jumalan kansan koti-ikävä. Sunnuntain evankeliumiteksti on Jeesuksen puheesta, jonka hän pitää odottaessaan vangitsijoidensa saapumista. Jeesus kertoo opetuslapsilleen, että he joutuvat hänestä eroon ja saavat kokea murhetta ja tuskaa. Turvallisen saattajan viereltä on lähdettävä kylmään ja pahaan maailmaan. Jeesusta tulee ikävä.

Jeesus kuitenkin lupaa, että opetuslasten turvaton pelko ja murhe muuttuvat iloksi kun he saavat kohdata hänet uudestaan. ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” (Joh. 16:23) Näin tapahtui. Ylösnousseen Jeesuksen kohdanneet opetuslapset kokivat uskon synnyttämää iloa.

Me saamme kokea tuota samaa iloa. Kristus itse on läsnä seurakuntansa keskellä. Seurakuntaa verrataan Raamatussa usein äitiin, siksi että siellä Kristus itse hoitaa, kantaa ja vie perille taivaan kotiin, jossa saamme kerran kokea täydellistä iloa Isän luona taivaassa.

Janne Suomala