Syksyn pimeän keskellä aina marraskuun ensimmäisenä lauantaina vietetään pyhäinpäivää. Tästä juhlapäivästä markkinamiehet ovat vääntäneet halloween-juhlan. Se minkälaisena juhla näyttäytyy, kun sen merkeissä myydään naamareita ja mahdollisimman rumilta ja pelottavilta näyttäviä tavaroita, ei oikein kuvaa sitä, mistä tässä juhlassa on kysymys. Toki ymmärrän sen, että kun pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä rakkaita, ollaan samalla kuoleman todellisuuden edessä. Kuitenkin tuo sana halloween tule englannin kielen sanoista ”All Hallows’ Eve” eli pyhäinpäivän aatto.

Itse asiassa pyhäinpäivä tai pyhäin miesten päivä, kuten sitä ennen kutsuttiin, on kahden juhlan yhteenliittymä. Ensinäkin on muistettu pyhiä ihmisiä. Vieläkin katolisessa kirkossa on tapa, että joitakin ihmisiä julistetaan pyhimyksiksi. Eivät he ole jotenkin parempia tai synnittömiä ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka ovat näyttäneet meille tietä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Heidän esimerkkinsä rohkaisee meitäkin kilvoittelemaan ja etsimään Jumalan tahtoa.

Toiseksi pyhäinpäivänä on muistettu kaikkia vainajia ja uskossa kuolleita. Siksi meidänkin perinteisiin kuuluu viedä kynttilä pyhäinpäivänä läheisten haudalle. Kynttilä muistuttaa siitä valosta, joka loistaa kuolemankin keskellä ja sen yli. Se valo on Kristus, joka on voittanut kuoleman vallan. Ja siksi kuolemakaan ei voi erottaa meitä rakkaistamme.

Niinpä pyhäinpäivän kuvat mielessäni eivät ole hirviöitä ja noitia, vaan ne ovat valoisia ja kauniita. Tänä juhlana saamme muistaa meille rakkaita ihmisiä. Saamme muistaa heitä, jotka ovat viitoittaneet meille tietä Jumalan luo ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Ja vaikka me kerran kuolemme, saamme muistaa, ettei kuolemalla ole viimeistä sanaa, sillä ”minä tiedän Lunastajani elävän. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”

 

Heikki Pelkonen
kirkkoherra, Laune