Suomen historia olisi saattanut muodostua täysin erilaiseksi, jos Suomen sosiaalidemokraatinen puolue olisi valinnut Väinö Tannerin viitoittaman rauhanomaisen linjan vuonna 1918. Hänen tiensä poliitikkona kulki aalllon harjalta ja laaksoista kukkuloille; samalla kun hänen statuksensa näissä Suomen poliittisissa ympyröissä vääntyi ja muuttui.
Helsinkiläisen rautatieläisen poika kävi oppikoulunsa arvostetussa Ressussa ja sen jälkeen kauppaopiston, meni Saksaan, missä innostui sosialismista ja osuuskunta-aattesta. Palasi 26-vuotiaana SDP:n riveissä ensimmäiseen eduskuntaan. Tämän kaiken ohella hän valmistui juristiksi. Varatuomarin arvon hän savutti ukkotuomri P.E. Svvinhuudin opastuksella Lappeenrannan tuomiokunnassa. Nuori mies kiitti, mutta ei imeneyt vaikutteita suojeluskuntalaiselta, vaan siirtyi osuuskauppa Elannon toimitusjohtajaksi. Oikeistososialisti kehitti Elannosta poliittisen toimintansa ohella maan suurimman vähittäistavaraliikkeen, hankki itselleen maatilan Vihdistä ja teki siitä komean kartanon. Hyvän kielitaitonsa ja osuustoimintaosaamisensa ansioista hän kykeni luomaan merkittäviä kansainvälisiä suhteita ympäri Eurooppaa.
Hän oli mukana Oskari Tokoin johtamassa senatissa valtiovarainministerinä 1917, mutta ei lähtenyt enää ehdokkaaksi lokakuun eduskuntavaaleihin. Tammikuun kapinasta hän pysytteli täysin syrjässä. Kansanvaltuuskunta pyysi häntä kyllä finanssiministeriksi, mutta hän vastasi napakasti: ” Te kapinaan ryhtyneet tulette vielä taittamaan niskanne ja sitä paitsi saattamaan työväenluokan turmioon”. Enempää oikeassa ei kukaan olisi voinut olla! Elanto tosin muonitti punaisia, joten veri oli tässäkin vettä hivenen sakeampaa. Tannerista tuli raunioista aloittaneen SDP:n todellinen voimamies, joka asettui jyrkästi vastustamaan Lapuanliikettä ja äärioikeistoa. Hän pyrki tiukasti yhteistyöhön maalaisliiton kanssa ja oli mukana ensimmäisessä punamultahalituksessa vuonna 1937 valtionvarainministerinä.
Ennen talvisotaa hän oli mukana Paasikiven johtamissa rauhanneuotteluissa. Hän vei Suomen rauhaan keväällä 1940, mutta sai Neuvostoliiton vihat niskoilleen toimiessaan Rytin johtamassa hallituksessa. Moskovan viha konkretisoitui sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä . Tanner oli pääsyytetty, joka piti syrjäyttää keinolla millä hyvänsä. Seitsemästä tuomitusta hän oli ainoa, joka palasi politiikkaan sodan jälkeen.
Välit Kekkoseen eivät koskaan tulleet asialliseksi, sillä hän ei todellakaan tuntenut sympatiaa Etsivän keskuspoliisin kuulustelijaa Urho Kekkosta kohtaan. Tanner oli suuri parlamentaarikko, joka vihasi nöyristelyä Neuvostoliiton suuntaan. Hän tajusi vielä ennen kuolemaansa, mihin Suomi oli suomettuessaan ajautumassa. Hän oli erinomainen esimerkki länsimaisesta markkinatalouteen sitoutuneesta sosiaalidemokraatista, jolle työväestö ja sen toimeentulo, olivat henkilökohtaisia asioita. Hänen isänmaallisuuttaan, ei koskaan asetettu kyseenalaiseksi, kuten kävi monelle muulle hänen aikalaiselleen!
Juhani Melanen