Ihmisillä on kova huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta. Samaan aikaan kun kurssit ovat ennätyslukemissa ja yritykset jakavat huippu osinkoja, on toisilla kokemus, että peli ei ole aivan reilua. Isoja osinkoja voi perustella monilla tavalla, sillä sijoittaja odottaa rahalleen tuottoa. Lehtien palstoilla on puhetta myös ylisuurista palkoista, jossa johtajan kuukausipalkka ylittää tavallisen palkansaajan vuosipalkan. Voi kysyä onko jonkun työpanos niin arvokas, että palkkaan on oikeutus.
Näitä asioita pohtiessa törmää laajaan tunneskaalaan. Kokee pelkoa, epävarmuutta ja röyhkeyttä. Vaarallisin kokemus lienee katkeruus varsinkin, jos siihen jää kiinni. Katkeruus kumpuaa pettymyksestä. Ihminen joutuu toteamaan, että inhimillisin mittarein elämä ei ole tasapuolista. Joidenkin on kannettava painavampaa ristiä kuin toisten. Lopullista selitystä siihen, miksi näin on, ei ole. Se joka joutuu juomaan katkeran kalkin, joutuu myös suremaan. On luovuttava siitä mielikuvasta, että kaikilla menisi elämässä yhtä hyvin tai elämän lähtökohdat olisivat kaikille samanlaiset. Se tekee kipeää.
Ensi sunnuntain raamatunteksti antaa näkökulmaa epätoivoon, kipuun ja katkeruuteen. Job, joka joutui painimaan epäoikeudenmukaisten koettelemusten keskellä, sai lopulta todeta, että hän eniten kaipaa nähdä Jumalan, jota voi katsella omin silmin. Job tuntee Jumalan ja ennen kaikkea Jumala tuntee hänet. Jumalalle ihmisen kärsimys ei ole vierasta. Hän kärsii meissä ja meidän kanssamme.
Lupaus taivaasta, jossa kaikki kärsimys loppuu, voi epätoivoiselle olla kuin märkä rätti vasten kasvoja. Se saattaa olla kuin fraasi tai tyhjiä sanoja, joissa kärsivän kokemusta ei oteta tosissaan. Epäreiluutta ja epäoikeutta ei maailmasta voi koskaan poistaa. Ainoa keino on siirtää katse taivaallisiin, ikuisiin asioihin. Se ei ole halpa niksi vaan prosessi joka kestää koko elämän. Sillä matkalla me tarvitsemme toisiamme ja Jumalaa.
Siunattua syksyä,
Ville Hakulinen