Maailman parasta peruskoulua ajetaan alas sellaisella vauhdilla, että tälläistä entistä ”paidagogosta” (kreik. Pojan johdattelijaa) hirvittää. Hyvän Pisa-menestyksemme jälkeen olemme pukeutuneet kansakuntana koko mustaan surupukuun ja vetäneet hupun korville, vaikka juuri nyt olisi todellisen korjaushetken ja syvän itsetutkiskelun paikka. Miten tässä näin oikein pääsi käymään?
Todellisuus on kohdattava sellaisena kuin se on, eikä jäätävä maahan makaamaan. Olen itse käynyt niin kansakoulua kuin oppikouluakin ja muistan hyvin syvän eriarvoisuuden. Peruskoulu-uudistus 1970-luvulla oli uskomaton hyppy koulutukselliseen tasa-arvoon Suomessa. Tähän taistoon osallistuivat niin porvarit kuin vasemmistolaiset. Ylilyöntejä toki oli, mutta silloin kuitenkin käsitettiin laajasti yli puoluerajojen, että tämä tärkeä uudistus oli tehtävä ettemme putoaisi yleismaailmallisesta kehityksestä ja sivistyksestä.
Aloitin opettajan urani Launeen kokeiluperuskoulussa vuonna 1971 ja näin omin silmin, kuinka tämä uudistus avasi täysin uuden mahdollisuuden kansakuntamme nuorille. Peruskoulu toi koululaitokseemme kuraattorit, terveydenhoitajat, psykologit, lasten ja nuorisopsykiatrien täydet palvelut sekä laajan erityisopetuksen erityistä tukea tarvitseville lapsillemme.
Ei meidän tarvitse masentua Pisa-tuloksista, sillä on aivan sama olemmeko kolmansia vai kymmenensiä jossain luokituksissa, jossa Singaporen ja idän lapset pärjäävät meidän oppilaitamme paremmin. Japanissa ja muualla idässä käydään kouluprässiä koko koulutaipaleen ajan hirveässä kilpailussa, jossa masennutaan helposti ja itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Lapsuutta ei näissä kulttuureissa ole siinä mielessä kuin meillä. Kuri on äärimmäisen ankara ja opettajan sana on laki. Meillä poliittiset päättäjät sitä vastoin ovat riisuneet opettajat täysin aseettomiksi ja heittäneet heidät sananmukaisesti ”susille” eli vanhempien armoille.
Nämä helikopterivanhemmat syöksyvät heti kouluun kuin ampiaiset, jos oman kullanmurun etu sitä vaatii ja ylisuojelevat lastaan kuin prinsessaa. Kiusaamista on toki vastustettava kaikin tavoin ja siihen on puututtava koko koulun arsenaalilla välittömästi ja kovaa. Toinen ryhmä, joka saa mellastaa nykykoulussa ovat nämä
ns. curling vanhemmat, jotka siloittelevat lastensa koulutietä kaikin mahdollisin tavoin. He ovat vaatimassa uusia kokeita ja soittelevat opettajalle, vaikka yöllä ilman mitään kontrollia ja häpyä.
Näiden vanhempien lapset kuulevat ehkä vasta armeijassa ensimmäisen kerran sanan EI! Heitä ei ole kasvatettu ottamaan toisia huomioon lainkaan. Tämä näkyy myös yleismaailmallisesti. Kiinassa nämä poikaprinssit ovat jo todellinen ongelma ja riesa. Mikään muu yhteiskunnallinen instituutio ei saa niin paljon ulkopuolisia neuvoja kuin koulu. Psyykkisesti oireilevat oppilaat, käräjöivät huoltajat, liian heterogeeniset oppilasryhmät ja opettajien mahdollisuudet kurinpitoon on lakaistu maton alle.
Lasten itsekkyydelle on annettu periksi ja se näkyy kaikkialla siksi, että vanhemmat eivät jo kotona ole asettaneet lapsileen rajoja. Nykykoulussa tätä on kasvatuksellisilla metodeilla erittäin vaikea enää korjata. Ja lopuksi todellinen tuokiokuva murrosikäisistä Lahdessa välitunnilla. Pelaavatko oppilaat jotain pallopeliä? Keskustelevatko he jostain? Käyvätkö edes tupakalla? No, ei ei ei! He hierovat kännyköitään yksin homeisissa luokkahuoneissa. He toteuttavat Nokian slogania 2000-luvulta, ”Connecting people. ” Repikää sitten tästä!
Juhani Melanen