“Tieteen demokratiasointi” perustuu äärimmäisen naiviin käsitykseen demokratiasta yhdistettynä melkoiseen annokseen älyllistä epärehellisyyttä. Trumpin koulukunnan luomaa totuuden jälkeistä aikaa kutsutaan epä- älyllisyyden ja yksinkertaistamisen ajaksi. Mikä suomeksi tarkoittaa, että monimutkaisia ja monisyisiä asioita yritetään selittää yksinkertaisilla metodeilla. Eli tieteellisestä tutkimuksesta esitetään yksinkertaistava näkemys, jolla yritetään edistää tai vähätellä jotakin asiaa.

Tällöin yksinkertaistaja käyttää sellaisia ilmauksia ja iskulauseita kuin “ osaaminen”, “luovuus”,“innovaatio”, “avoimuus” ja “ongelmanratkaisu”. Asian tieteellinen vähättelijä yrittää luoda ajanmukaisen , eteenpäin katsovan ja positiivisen ilmapiirin! Ollaan ikään kuin matkalla häikäisevään tulevaisuuteen! Vaikka todellisuudessa tutkimustulosta voidaan lukea erittäin monella tavalla! Ironista asiassa on se, että monia päämääriä esitetyistä asioista, ei voi suunnitella etukäteen. Todellisuudessa tieto ja tiede on seurausta pitkästä valmistelusta, hankalista ja päättymättömistä tutkimustöistä, epäonnistuneista yrityksistä, jatkuvasta tyytymättömyydestä, ja tutkijoiden oman älyn riittämättömyyden pelosta. Valtio voi esittää tiedepoliittisia visioita ja muotoilla analyysejä tärkeiksi ja merkittäviksi katsomistaan yhteiskunnallisista ongelmista ja esittää, miten tahtosi yhteiskunnan kehittyvän sellaisten ominaisuuksien kuin hyvinvointi, työllisyys ja taloudellinen kehitys. Mutta se ei ole auktoriteetti silloin kun asioista tehdään johtopäätöksiä.

Tiede useimmin edellyttää tiedeyhteisön. Suomessa näitä ovat korkeakoulut ja yliopistot. Mitään ei yksinkertaisesti voida pitää tieteenä ellei tiedeyhteisö ole koetellut ja arvioinut tutkimustuloksia. Yleisesti ottaen ihmiset eivät nyt vaan ole kovinkaan rationaalisia toimijoita. Se, mikä on hyödyllistä verkoston ( eturyhmän) jäsenille, ei välttämättä ole eduksi tieteelle. Tiedettä koskevia päätöksiä tekevien ihmisten tulisi olla erityisen epäluuloisia kaikenlaisia verkostoja koskevia ehdotuksia kuullessaan.

Merkittävää on yksittäisten ja pätevien tutkijoiden kova ja uupumaton työ. Suurin virhe tehdään silloin, kun annetaan ymmärtää, että kansalaiset voisivat osallistua tieteen tekemiseen laajassa mitassa. Tiedepolitiikan tulee perustua hyvin pitkän aikavälin suunnitelmiin, jotka koskevat sellaista tutkimusta, josta ei ehkä ole nopeasti mitään hyötyä. Kansantajuistaminen ja kansalaistiede ovat eri asioita, kuin eksakti tiede. Tieteessä tavoitellaan todellisuutta koskevaa tietoa ja optimaalista ymmärrystä. Tutkimukset ovat usein kalliita ja tulokset ovat tulkittavissa vasta myöhemmin ja , kuten lääketieteessä kaksoissokkotutkimuksissa.

Lobbarit yrittävät myydä tiedettä parhaan kykynsä mukaan poliitikoille. Onkin niin, että edustuksellisessa demokratioissa tieteentekijöiden tarvitsee vakuuttaa vain poliitikot, ei kaikkia kansalaisia, luodakseen itselleen suotuisat työskentelyedellytykset. Suomessa tiedepolitiikka valitettavasti nyt pätkii! Yliopistojen resursseja on vähennetty ja tulosvastuuta on yritetty kaupallistaa. Tämä on väärä tie!

Juhani Melanen