Suomessa kiertää kymmeniä ”kallomaakareita”, jotka ovat pätevöityneet psykologian asiantuntijoiksi lähinnä Kiljavan kurssien tasoisilla opeilla. Lisäksi tätä joukkoa täydentävät eri alan elämän taitoja kartuttaneet näyttelijät ja muut AA-kerhoista vapaana olevat ihmiskirurgit.
Nyt yrityksillä ei mene kovin hyvin, joten mukavia kehitys- ja virkistyspäiviä, ei enää kuormiteta asiapitoisilla selviytymiskursseilla, vaan nyt siirrytään suoraan asiaan: pomon ja johdon haukkumiseen. Yritysvalmentajia varmasti tarvitaan, jos työntekijät ovat muutosvastarintaisia tai niin
jumittuneita omiin tekemisiinsä etteivät kykene pakollisiin rakennemuutoksiin, jota digiaika edellyttäisi.
Olen itse ollut muutamilla rehtoreille tarkoitetussa koulutustilaisuudessa, jossa meille koetettiin takoa kaaliin uusia oppimismenetelmiä ja keinoja, joilla nykyistä opetusta kyettäisiin tehostamaan ja uudistamaan. Näin jälkikäteen tilaisuus oli lähinnä naurettava. Itsensä hurmiolliseen kiihkoon ajanut
kouluttajamme piirteli läppitaululle monimutkaisia koukeroita, joita ei saanut kirjoittaa muistiin, vaan ne piti omaksua siinä paikalla.
Gurumme leikitti meillä helvetin kummallisia vuorovaikutusleikkejä, joita en ymmärtänyt; eivät tosin muutkaan. Siinä me aikuiset matkimme milloin pöllöä , milloin kaikua. Mieleeni tuli väkisinkin, että tämän täytyy olla niin suuren luokan kusetusta, että kukaan ei uskalla arvostella sitä ja sanoa, että keisarilla ei ole uusia vaatteita. Syy oli raha. Nämä ”liirum laa” psykopuoskarit osaavat nimittäin rokottaa pitämistään kursseista tähtitieteellisiä lukuja , joten että menepäs siinä laukomaan omia ajatuksia kurssin merkityksestä, olet pian kenkäperseenä kilometritehtaalla mittailemassa Lahden
katuja.
Mutta minä latasin, koska kurssini kustansivat lahtelaiset veronmaksajat eikä yksityinen firma. Huusin naama punaisena tilaisuuden jälkeisessä mietintämyssyssä:” Mitä hyötyä, mitä hyötyä!” ”Näillä eväilläkö, minun tulisi selvitä kuusi tuntia erityisluokalla kymmenen ”rajattoman” kanssa?”
”Selvittäkää saatana edes niitä lakipykäliä, milloin opettajalla on oikeus poistaa huoritteleva ja päälle sylkevä herran terttu oppitunnilta, ettei koko koulutusaika mene täysin hukkaan. Perkele!
Näitä tosielämän sankareita, joiden päiväliksalla , voisi ostaa koulun kaikki opetustarvikkeet vuodeksi, alkaa olla yhä enemmän. Suomen tunneälystä ja positiivisuuden välittämisestä, minäkin olisin valmis jorisemaan yhden päivän 3000 eurolla. Takaan, että tehtäviä löytyisi vielä kotiinkin.
Moni on kuunnellut Heikki Rinnettä, Veikka Gustafsonia, Henkka Hyppöstä, Hannu Aravirtaa, Esa Saarista ja Marco Bjurströmiä tunti tolkulla. Mieleen ei ole jäänyt kuin alapään vitsit ja älytön hokema: ” in tis kompani vii aar tö kreitist”. Firmojen koulutus menee usein samaan kastiin, kuin
ympäristöpolitiikka: näyttää hyvältä vuosikertomuksessa.
Juhani Melanen