Historian tunteja on Suomessa karsittu koko ajan ja se alkaa näkyä koululaisten keskuudessa onttoina ja tyhminä oletuksina ja tietoaukkoina. Joskus on jopa esitetty ” huulena”, että historiaansa tuntematon kansa ei ansaitse paikkansa kansakuntien joukossa. Suomi on nyt tässä pisteessä. Jokainen teini räplää ”vihaisia lintuja”, mutta ei tiedä edes sitä, milloin Suomi itsenäistyi.
Otin itselleni vaativan tehtävän lukea Kekkosapostoli Juhani Suomen yli 700-sivuisen teoksen ”Mannerheim- viimeinen kortti”. Tuskaa se oli, mutta kannatti. Lähteiden runsaus oli puuduttavaa, kuvio monimutkainen , mutta käännekohdat ja pienet hetket yksityisten ihmisten elämässä avasivat uuden sivun ainakin minulle lähihistoriasta. Erityisesti Moskovan rauhanneuvottelut säväyttivät. Pääministeri Antti Hackzell saa aivohalvauksen. Molemmat poikansa menettänyt puolustusministeri Rudolf Walden halvaantuu heti Moskovasta lähdön jälkeen, kenraali Heinrichs saa hermoromahduksen.
Mannerheimin psykosomaattista käsiihottumaa voidellaan Eva Mannerheimin käsirasvalla. Yksityiskohdat luovat oivan taustan ja tietopyramidin kasvaessa myös tarkastelukulmat muuttuvat ja saa lisävalaistusta.
Omaa perspektiiviharhaani vakuutti myös toinen viime vuoden lopussa ilmestynyt Ville Kivimäen ”Murtuneet mielet” teos. Se antaa vasta nyt äänen mielensä rikkoneille, sodassa konkreettisesti ”tärähtäneiille” Olen asunut Hennalassa, mutta ainakaan minä en tiennyt mitään siellä tarjotusta karaisevista mentaalihoidoista, jotka perustui ikävään ja epämiellyttävään työhön, simputukseen, kylmiin suihkuihin ja puhtaaseen pelkoon.
Mannerheim ristin sai 191 suomalaissotilasta, mutta jokaista heitä kohti kohden lähes sata sotilasta joutui sotapsykiatriseen hoitoon. Rauhan aikana häpeän stigma tarkoitti sitä, että sotavammat herättivät kiusallisia tunteita myös sotainvalidijärjestössä.
Voinkin suositella kaikille maansa historiasta kiinnostuneille seuraavia teoksia lämpimästi. Jukka Ristlakin ”Vorkuta- teos on hyytävää luettavaa suomalaisen Eino Prykän taipaleesta Neuvostojen maassa. Mikko Porvalin ”Rautasormus valottaa nuoren pastorin vaimon mietteitä
ja Juha Sepon Simojokien historia valottaa kenttäpappien toimintaa rintamille. Hyviä lukuhetkiä.
Jussi Melanen