Joka saatanan paikasta saa lukea, että mies on putkiavio ja ihmisen ja apinan risteytys. Jopa tämä vuoden ylioppilasaineiden otsikot nyökyttelevät huumorilla miesten alennustilaa. Muodissa ovat trendikkäät metroseksuaalit ja koko homokulttuuri.
Joka julkaisusta saa lukea, kuinka naiset ovat älykkäämpiä ja fiksumpia kuin pillu koko ajan mielessä vaeltavat miesgorillat, jotka eivät pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan. Taustalla ovat tietysti kaikki historialliset syyt, mutta juuri nyt vaino tuntuu vain lisääntyvän
eteninkin naisten lehdissä. Sovinistisia yleistyksiä on ladeltu iät ja ajat, mutta nyt ne on nostettu otsikoihin ja parjaus jatkuu rumputulena.

En tiedä ketään ihan normaali heteroupseerimiestä, joka olisi lukenut yhtään parisuhdeopasta elämässään ellei nyt pakosta. Toivottavasti tällä ei ole mitään tekemistä sen oikeistopoliittisen tutkimuslaitoksen tulosten kanssa, jonka mukaan nuorten parisuhdeväkivallan uhreista enemmistö on poikia. Onko miehen malli sitten todella muuttunut vuosien saatossa. No on, on ja on! Nykynuoret lue pojat viipyvät äitiensä siipien alla liki viisikymppisiksi. He ovat sitä kuuluisaa ”pullamössösukupolvea”, joka tuskin koskaan osallistuu yhteiskuntamme kustannuksiin muuten kuin lapsilisiä tuhlatessaan paikallisessa pubissa. Nämä uroot ovat täysin nykynaisten verbaalisen retoriikan armoilla. He ovat sisäistäneet oivasti sen entisen miehen lauseen:” Parempi tossun alla kuin taivasalla!”

Tiukka tosiasiahan on, että ikäluokkani miehillä seksi oli koko ajan takaraivossa, paitsi silloin kuin Viren kaatui kympillä ja Matti Nykänen hyppäsi.
Miesten luokka on hajonnut. Muodissa ovat transut ja muut itseään ja seksuaalisuuttaan tutkailevat kummajaiset. Huudetaan koko ajan tasa-arvoa, mutta kun siihen aletaan päästä miesten mielestä, se muuttuu matkalla epätasa- arvoksi miehille.

Koko ajan miehille toitotetaan, kuinka tärkeää parisuhteessa on myötäelämisen maku ja hellyys. Miehen pitäisi astua ulos roolistaan ja ulottaa lonkeronsa joka puolelle. Kotona pitäisi olla hellä isä lapsille ja rankka machouros sängyssä vaimolle. Sovita nyt sitten näitä rooleja keskenään arkipäivässä ja työrytmissä. Aika on toinen. Nyt vaaditaan parisuhteessa monia sellaisia taitoja, joista minun ikäluokkani miehet eivät ole olleet edes tietoisia.

Naimisiin mennään vasta nelikymppisinä ja siinä vaiheessa ,kun testosteronitaso on laskenut. Seksillä on ajat ostettu statusta, mutta kuka mies uskaltaa tunnustaa, että on halunnut parisuhteessa seksin sijaan hellyyttä. Käsi vaan reippaasti pystyyn! Kuka sitä enää jaksaa yökaudet väijyä pillua ravintoloissa, kun netissä voi masturboida turvallisesti. Jokainenhan tietää, ettei tervekätinen mies naista mihinkään tarvitse.

Jussi Melanen

Kesäajan aloittava sunnuntai on tänä vuonna yhdenlainen etappi myös kirkkovuodessa. Se on neljäs paastonajan sunnuntai, kutsumanimeltään leipäsunnuntai. Paastonaika on silloin puolessa välissä ja taitekohtaan muodostuu eräänlainen keidas, lepopaikka, suunnanottamisen hetki.

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, sanoo Raamattu. Tuntuu, että nykyään ei elä siitäkään. Onko koskaan muulloin kuin korkeintaan nälänhädän ja akuutin ravinnonpuutteen aikana puhuttu näin paljon ruuasta? Mielipiteen voi valita itselle mieluisan koulukunnan mukaan ja vaihtaa voi vaikka päivittäin. Hyvä rasva, paha rasva. Leipä on herkkua – ei vaan myrkkyä. Menneiden aikojen synnit eivät enää paina kananmunaa ja avokadosta on tullut peruselintarvike. Uudet termit täyttävät ruokapuheen. Paleo. Vhh. GI. Ennen oli lihaa ja puuroa, nyt on proteiinia ja hiilareita. Virallisten ruokasuositusten äärellä kuuluukin pillastua: väärät profeetat äänessä, kai tässä nyt syödä osataan ilman neuvojakin!

Samaan aikaan puhutaan paljon siitä, että ruokimme itseämme tavalla joka ei ravitse. Tyhjät kalorit täyttävät vatsaa mutteivät ravinnontarvetta. Ruoka on palkinto, lohdutus tai rangaistus, mutkikas keino pyrkiä ratkaisemaan olemassaolon ongelmia. Miten voi ihmisellä tällaisena hyvinvoinnin aikana olla näin nälkä?

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Nämä ovat Jeesuksen omia sanoja paholaisen häntä kiusatessa. Matteuksen evankeliumin alkuvaiheilta löytyvä ajatustenvaihto on muutenkin kiintoisaa luettavaa ja se käytiin myös paastonaikana. Paha takertuu kaikkiin ihmisen sisäänrakennettuihin heikkouksiin: fyysisiin tarpeisiin joiden laiminlyöminen johtaa suorituskyvyn merkittävään heikentymiseen, siihen kaikkivoipaisuuden harhakäsitykseen, että minä itse riitän kaikkeen ja olen kuolematon, sekä tarpeeseen saada aina vain enemmän.

On totta, että tarvitsemme elääksemme ruokaa. Tarvitsemme myös jotakin, jolla ravita henkeämme. Kun Jeesus sanoo olevansa elämän leipä, hän avaa meille näitä tarpeittemme molempia puolia. Hän on antanut meidät toisillemme, jotta huolehtisimme toistemme hyvinvoinnista, niin fyysisestä kuin henkisestäkin. Tulemme toistemme kautta vastavuoroisesti ruokituksi. Hän ravitsee meitä myös yksilöinä, jotta meillä olisi jotakin, josta antaa eteenpäin. Hän antaa rakkautensa vuotaa meihin. Se tekee meidät eläviksi.

”Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta”, sanoo leipäsunnuntain psalmi 84 ja kertoo elämän matkan vaeltajista, joiden voima kasvaa askel askeleelta. Kasvaa, ei vähene. Sellaista matkaa ei pelkällä leivällä tehdä, tarvitaan myös elämän leipää, Jeesusta. Hänen kanssaan jatkamme paastonajan vaellusta kohti piinaviikon kärsimystä ja pääsiäisen iloa.

Anu Toivonen

Uskon, että pelkästään järjen varassa toimiva ihminen muistuttaa itikkaa, joka sitkeästi yrittää päästä pistämään talvellakin. Tarvitsemmeko intuitiota joka päivä vai valikoiden. Tätä voidaan arvioida yksinkertaisella mielikuvaharjoituksella. Koehenkilölle annetaan kaksi vaihtoehtoa, joista
pitää sekunnissa valita toinen. Vastaus on intuitiivinen, koska analyyttinen järki ei pysty salamannopeaan toimintaan. Moni taiteilija onkin havainnut, että intuitiivista oivallusta edeltää usein epämukavuuden tai epävarmuuden tunne.

Meillä jokaisella on joku sisäinen ääni, kuudes aisti tai perstuntuma, jonka varassa me täällä pallolla aikamme pyörimme.
Cogito ergo sum- ajattelen siis olen, sanoi filosofi Descartes jo 1600- luvulla. Francis Bacon taas lanseerasi käsitteen ”tieto on valtaa” lauseen. Hän siis peräänkuulutti järjen ja tiedon hyödyllisyyttä elämässä. Mutta sitten tuleekin olemassaolomme tärkein kysymys:” Onko tieto ilman tunnetta aitoa valtaa?”. Jokainen tietää, että tieto ei ole absoluuttista eikä tunne järjen vastakohta, sillä tunne ohjaa aina ajatteluamme. Itse ole huomannut, että ostopäätöksiä tehdessäni olen enimmäkseen tunteeni renki.

Jokainen meistä näkee unta, mutta ovatko enneunet mahdollisia. Kokiko Josef faaraon enne unet itse vai saiko hän vain intuition selittää ne?Poikkeuksellinen intuitio ei perustu kokemukseen, opittuihin asioihin, aisteihin eikä muistiin sen tavanomaisessa merkityksessä. Mutta jos intuitiosta on meille hyötyä elämässä, onko sillä niin väliä, mistä se johtuu. Sosiologi Jurgen Habermans on esittänyt ns. ”parhaan agrumentin periaatteen”, joka on käytännössä toteutumaton ihanne. Koskipa keskustelu uuta sote- uudistusta tai geenimuunnellun ruoan  terveysvaikutuksia, leimallista sille on, että tietoa hyödynnetään enemmän propagoinnin kuin argumentoinnin välineenä.

Meitä kaikkia tiedon ja järjen ohella ohjaa tunne. Monilla tieteen aloilla tunne koettiin pitkään häiritseväksi tekijäksi. Mutta uuden tutkimuksen myötä käsityksemme tunteista on kuitenkin muuttunut. Kehitykseen on vaikuttanut erityisesti nobelisti Herbert A. Simonin kriittiset huomiot ihmisen rationaalisuudesta. Hänen mukaansa rationaalinen päätöksenteko on myytti, sillä se edellyttäisi, että kaikki päätösvaihtoehdot voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen, ja että yksilö kykenee valitsemaan omien preferenssiensä kannalta parhaan vaihtoehdon.

Todellisuudessa tieto vaihtoehtojen seurauksista on aina puutteellista. Me tarvitsemme tunneälyä, sillä esimerkiksi monet talouden toimijat turvautuvat varsin usein epäfromaaleihin menetelmiin punnitessaan eri vaihtoehtoja. Tarvitsemme positiivisia tunteita, emme Putinin sanelupolitiikkaa.
Kysyihän meidän kuudessa päivässä venäjän kirjallisuuden kahlannut ikioma Paavo Väyrysemmekin eduskunnan lääkäriltä vuonna 1987 ”Voiko vitutukseen kuolla?” Täytyy muistaa, että myös negatiiviset tunteet ovat hyödyllisiä.

Jussi Melanen

Putin se on sitten Venäjän varsinainen idoli ja totuuden torvi, jonka sana on enemmän kuin Jumalan sanaa ja ydinpelotteella uhkaaminen politiikan jatketta Krimillä. Eipä poikaa päätä todella pakota, sillä luuleeko hän tosiaan, että on maailman ainoa ydinasevaltio. Niitä on syntynyt kuin sieniä sateella ja lisää syntyy. Teknologia, joka pommeja uhkaa on äärettömän riskialtis. Juuri tuollaisen yksinvaltiaan käsissä se on vaarallisin ja ydinsota voi alkaa vahingossa. Meitä kaikkia lohduttaa onneksi se tieto, että Venäjä voi tuhota USA:n kahdeksan kertaa ja USA Venäjän kuusitoista kertaa. Eikö yksi riitä?

Kylmän sodan aikana ydinsodan uhka oli todellinen ja Kuuban kriisin aikana oltiin jo lähellä, mutta sitten suurvallat tajusivat, että totaalinen ydinsota veisi ihmiskunnan kivikaudelle ja sen uhka väheni. Nyt tuomiopäivän torvia painelee uusi sukupolvi, joka rakastaa eläimiä enemmän kuin ihmisiä ja uskoo sokeasti enemmän ekokatastrofiin ja ilmastonmuutokseen kuin ydinsotaan. Onneksi näitä mielenhäiriöisiä Putineita riittää niin Pohjois-Koreassa kuin kaikissa yksinvaltaisissa ja diktatorisissa maissa. Oma ego, uskontoon vetoaminen ja narsistinen mielenlaatu takaavat näiden velikultien olemassaolon olon jatkuvuuden. Naiset alistetaan ja raiskataan, toisinajattelijat vangitaan ja demokratioille nauretaan.

Minä en perkele pelkää näitä tuomiopäivän torvensoittajia! Olen lukenut kaikista uhista liian paljon, että jos alkaisin todella miettiä niitä tosissani, tulisin hulluksi samalla hetkellä. Minua ei enää kohauta se, että Pohjoisnavalla ei ole kohta jäätä ja Grönlannissa voi viljellä viiniä. En pelkää että metaani karkaa Siperiasta ilmakehään tai Golfvirta kääntyy ja Pohjolaan tulee uusi jääkausi. So what?

Ihminen on sellainen epeli, että vaikka hän tietäisi maailmanlopun olevan ovella, hän ajattelee enemmän tunnin päässä odottavia treffejä ja Lahti Namikan peliä. Tämä johtuu siitä, että ihminen on laiska ja hän turtuu helposti. Rooman klubin lupaama öljy ei loppunutkaan? Olemme jo niin valitettavan tottuneita näihin viesteihin, joita olemme kuulleet niin usein, että olemme turtuneita.

Asiat ovat tärkeitä silloin, kun ajattelemme niitä lasten lapsiemme kannalta. Ihmiskuntaa johtavat usein sellaiset henkilöt, joille alitajunnan häpeä, kostonhimo sekä halu alistaa on tärkeämpää kuin hyvä elämä tai oikeudenmukaisuus.

Lihava syö makeisia, alkoholisti ottaa viinaa, pilleristi vetää viivaa ja tupakoija vetää hermosavut, vaikka kaikki tietävät vaarat. Murhaaja joutuu vankilaan, mutta sotasankari saa kunniamerkkejä. Maailma on kusessa ja tekee kuolemaa, mutta kuinka perkeleen mukava nautinto se onkaan vetää perseet olalle kaverin kanssa, syödä makkaraa ja muistella vielä kuinka kulli seisoi kuin miekka ja naiset olivat naisia.

Silti luen rohkeasti tutkimuksia, joiden tuloksista en pidä. Tässä iässä on Golgatan Pallo lähempänä kuin luulemmekaan. Ajattelepa, jos vaikka jääpuikko putoaisi niskaasi! Annan siis kaikille hyvän neuvon. Siteeraus amerikkalaisen hautaustoimiston ikkunasta:
”Miksi elää, jos saat hautajaisesi 10 dollarilla.”
Pelkäämisiin!

Jussi Melanen

Useat tuttavani joogaavat; puhumattakaan entisistä vaimoistani. Joogan yleistyminen on tuonut mukanaan täydellisen kaupallistumisen ja viihteellistymisen. Haetaan henkistä kasvua hinnalla millä hyvänsä. Suoritusyhteiskunta tarvitsee ajatuksia, ei kannabista, huumeita ja alkoholia. Jopa papit joogaavat. Eikö Jeesus enää riitä? Käykö henkinen kasvu Kristuksen luokse joogan avulla?

Moderni jooga on uskomaton cocktail ja monimuotoinen filosofia, johon liittyy hindunationalismia, länsimaista okkultismia, fitness- kulttuuria ja aivan äärimuodossaan hedonismia. Jostain syystä jooga alkoi pesiytyä tänne Suomeen 1960-luvulla teosofisten ja esoteeristen etsijöiden, kuten Pekka Ervastin johdolla. Silloin se ei kiinnostanut, sillä purjelento, pullo ja pil.. veivät kaiken ajan, mutta kun se vakiintui keksi-ikäisten naisten ohjelmaksi kansanopistoihin, hakeuduin minäkin kursseille silloisessa työpaikassani Valtimolla.

Luin kaiken käteen saamani aineiston ja ponkaisin opiston lattialle etsimään suuria viisauksia. Vierelläni punnersivat tyydyttämättömät naiset ja minä. Me etsimme moksan ( vapautuminen) uuvuttavasta samstrasta ( jällensyntymisen kiertotkulku) kohti samadhia ( itseoivallusta) Mutta emme päässeet perille, sillä meiltä tai minulta puuttui usko, tavoitteet ja universaali oivallus. Minä en selvästikään ollut jälkimoderni kehoihminen, jonka ruumis olisi taipunut niin kuin mieli.

Olen enemmän näitä äijä-, ja saunajoogaajia ja kiinnostunut toisenlaisesta notkiskelusta. Minun mieleni ei avautunut kuin lootuskukka, kun asetuin pötköttämään lattialle, jossa paloivat kynttilät ja jossa seisoi elefanttijumala Ganeshan kuva. Yritin lähestyä tätä Parvatin ja Shivan valpasta
poikaa ja yritin antautua jollekin minua suuremmalle voimalle, mutta tuloksetta.  Saavutin oman flow tilani vasta pubissa kymmenen kaljan ja viiden kossuvichyn jälkeen. Kaivoin seuraavana krapulapäivänä esiin kaiken keräämäni materiaalin ja aloin lukea näitä joogajorinoita kuin tieteellisiä lehtiä tai julkaisuja. Ja voihan pojat! Tarjolla teille joogaajille tai alalle haluaville on todellakin runsaasti kaikkea ”pölhökustaata” ja ” keisarin uudet vaatteet” väliltä.

Kymmenien lajien lisäksi on tarjolla ambinet-, brassiryhmiä, kiinalaista akujoogaa yhdistettynä japanilaisiin shihatsu-venytyksiin tai vaikkapa comboa, joka fuusisoi lyengarin tai Astangan kanssa. Elämysmarkkinoilla on tilaa aina yhdelle yrittäjälle, jolla on tarjota oma jooga johdattelemaan
halukkaan chakrojen läpi nirvanan kautta täyteen valaistumiseen. Minun lantionpohjani sykkyrät  eivät tuottaneet kundaliinikäärmeen heräämistä paratiisin omanapuun juurelta. Spiritismi ei sitten ollut minun juttuni. Löydän ilman joogaa dualistisen monoteismini teistisyyden tai siiten en.
Mutta täysin eri asia on, mahtuvatko Kristus ja Ganeshan kuva samalle joogamatolle tai edes samaan saliin?

Juhani Melanen

Minä pappina joudun toisinaan tilanteeseen, että tapaan ihmisen, joka kysyy: ”Muistatko minua?” Ehkäpä hän onkin tutun näköinen ja saatan muistaa missä olemme tavanneet, mutta nimien muistamisessa minulla välillä on vaikeaa. Ehkäpä tämä on tuttua sinullekin. Välillä kiusaannun omasta muistamattomuudestani, mutta rohkeasti sanon, jos en muista. Useimmiten ihmiset suhtautuvat ymmärtävän myötätuntoisesti unohtamiseeni.

Toisinaan taas joku sanoo: ”Muista minua!” Ehkäpä keskusteluissa on tullut esille hänen elämäntilanteensa vaikeus, huoli huomisesta, asia joka painaa. Niinpä ”Muista minua” on kuin toive jakaa taakkaa, se on avunpyyntö ja pyyntö rukoilla pyytäjän puolesta. Tällöin niin mielellään tekeekin. Omakin kokemus on, että kun saa jakaa elämän kuormia, se auttaa jaksamaan. Ja myös sen on huomannut, kuinka rukoukset ovat kantaneet. Siksi mielellään vuorostaan ”muistaa” toista.

Vaikka emme aina tunnista ja tunne vastaantulevaa, on hyvä tietää, kuinka on joku, joka muistaa meidät jokaisen. Eikä vain muista, vaan tuntee meidät kokonaan ja läpikotaisin, niin elämämme ilot kuin sen surut, niin onnemme kuin ahdistuksemme. Ja Jumalan tavassa tuntea meidät on ihmeellistä se, että hän tuntee meidät paremmin kuin me itse tunnemme itsemme. Ja sekin on ihmeellistä, että vaikka hän tuntee meidät, hän rakastaa meitä. Vai rakastaako hän juuri siksi?

Golgatalla Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi pahantekijää, yksi hänen kummallekin puolelle. Toinen rikollisista pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!” Jeesus muisti. Hän lupasi tuolle pahantekijälle paikan taivaassa. Mekin saamme pyytää Jeesukselta tuon miehen tavoin: ”Muista minua!” Ja Jeesus muistaa, antaa syntimme anteeksi ja antaa paikan taivaassa.
Herra, sinä olet laupias, muista minua! (Ps. 25)

Heikki Pelkonen
Launeen srk:n kirkkoherra

Päiväkerholaisilta kysyttiin ajatuksia omasta Launeen kirkosta. Aikuisen tehtävä oli toimia vain kirjurina. Kolme – viisivuotiaat lapset antoivat ajatustensa virrata ja lopputulos oli koskettava: ”Launeen kirkon seinät olivat ruosteessa” (sisäseinien vaaleat tiilet ja laastin reunat ovat kieltämättä vähän ruosteenruskeita). ”Kirkossa haisi hyvältä, kirkolta” (kyllä kirkko erottuu omasta kodista). ”Kirkossa on kivaa, pappi on siellä töissä” (on hän siellä ja monessa muussakin paikassa). ”Kirkossa on kukkia ja lamppuja ja portaita ja vessa” (siis kaikki olennainen). ”Kirkossa soi kellot, siellä on risti, kirkossa lauletaan ja istutaan penkeillä.” ”Seinät oli karheita… ja ihmiset oli ihania”.

Nämä lasten ajatukset ovat olleet mielessäni, olen koittanut katsella kirkkoamme heidän silmillään, tunnustella sitä heidän sormillaan. Tuntuu hyvältä, että nämä päiväkerholaiset ovat saaneet tutustua kotikirkkoon ja heillä on siihen kodikas suhde. Kirkossa he ovat oppineet jo paljon tärkeitä asioita kristillisestä uskosta. He ovat vieneet kotiinkin tuliaisia kirkosta, kun mieleen on tarttunut laulun pätkä, rukous, papin tai lastenohjaajan kertoma Raamatunkertomus. Näin kristillinen kasvatus on toteutunut luontevasti ja usko on saanut kasvaa.

Lahden kaupungin päivähoidossa on otettu Suomen mittakaavassa tiukka linja uskontokasvatukseen. Linjauksissa on paljon hyvää, kuten se, että jokaisella lapsella on oikeus uskontokasvatukseen ja kaikki päivähoidon työntekijät hoitavat myös tätä kasvatuksen osa-aluetta. Ylemmän tason päätöksissä on kuitenkin tehty myös yllättäviä rajauksia. Perhepäivähoitajat eivät saa säännöllisesti käydä perhekerhoissa ja avoimissa päiväkerhoissa, vaikka seurakunta haluaa niiden kautta tukea lasten ja perheiden uskontokasvatusta ja vertaistukea ja vaikka vanhemmat ovat osallistumista toivoneet.

Tätä asiaa kannattaa perheissä miettiä. Mitä vanhemmat ja lapset itse haluavat? Miten päivähoidon ja seurakunnan yhteistyö voisi toteutua? On ihan hyvä, jos palvelunkäyttäjät, lapset ja perheet, antavat äänensä kuulua päättäjienkin korviin.

Yhteiskunnan ilmapiiri on paikka paikoin hyvin kriittinen uskolle ja seurakunnalle. Yhteyksiä kirkkoon halutaan katkoa. Kuitenkin toiminnassa mukana olevat lapset ja perheet todistavat muusta: he saavat elämäänsä turvaa ja suuntaa. Kristillinen kasvatus ei ole heille ”vaarallista”, jotain mitä pitäisi välttää vaan päinvastoin uusia ajatuksia ja voimia antavaa, elämää kannattelevaa, rohkaisevaa. Sellaiseen elämään kutsun kaikkia.

Riitta Särkiö

PS. Tämän sunnuntain messussa on mukana Kankurin ilon väkeä. Messukumppanimme tuomaa kaunista räsymattoa pitkin kelpaa astella peremmälle kirkkoon!