Afrikkalaisessa yhteisössä ihminen jää harvoin täysin yksin. Siellä ihminen on aina osa jotakin yhteisöä, on se sitten perhe, suku, kyläyhteisö tai seurakunta. Siellä yhteisön arvostetuin jäsen on kylän vanhin, jolta tullaan kysymään neuvoja, joka sovittelee yhteisön riitoja ja jolta saa tarvittaessa apua. Yhteisössä ihminen tulee aina ennen asiaa. Kukaan ei ole toisista riippumaton yksilö vaan kaikki tarvitsevat yhteisön, toistensa tukea elämäänsä. Yhteisön perusperiaatteena on jakaminen ja epäitsekkyys, sillä yhteisö pitää jäsenistään huolta, myös niistä heikoimmista, jotka eivät pärjää omillaan.

Meillä Suomessakin on ennen vanhaan ollut samanlaista yhteisöllisyyttä. Maaseudulla käytiin kylässä, naapureita autettiin ja apua saatiin sitä tarvittaessa. Nykyään yhteisö ei enää ole niin luonteva osa suomalaista yhteiskuntaa. Meidän omassa kotikaupungissammekin on paljon yksin asuvia vanhuksia, joilla ei ole juuri mitään suhteita oman kodin ulkopuolella. Suuri joukko työttömiä on menettänyt työpaikkansa lisäksi myös kuulumisen työyhteisöön. Perheet ovat tiukoilla ja koittavat pärjätä omillaan isovanhempien tai muiden sukulaisten asuessa kaukana.

Seurakunta on yhteisö, joka rukoilee ja uskoo yhdessä. Yksin olemme heikkoja, tarvitsemme toinen toisiamme. Jokaisessa meissä on kaipaus yhteyteen toisten kanssa. Joskus itse kunkin elämässä on niitäkin jaksoja, jolloin jäämme syystä tai toisesta yksin. Oma usko ja rukous eivät kannattele. Roikumme vain juuri ja juuri uskossa, joka on luottamusta kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja hänen apuunsa ja johdatukseensa. Rukoukseemme ei löydy sanoja, se on vain huokailua tai hiljaisuutta.

Psalmin 25 kirjoittaja rukoilee: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan. Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi. Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!”

Jumala ei unohda sinua. Hän kutsuu sinua ja minua, meitä jokaista yhteyteensä. Seurakunta on Kristuksen ruumis. Kristus on seurakunnan pää ja me seurakuntalaiset olemme ruumiin jäseniä. Kullakin jäsenellä on oma tärkeä tehtävänsä ja paikkansa. Tämä Kristus-ruumis on se yhteisö, jossa rukoillaan ja uskotaan yhdessä, toisten kanssa. Silloin, kun en itse jaksa uskoa, luottaa tai edes rukoilla, seurakunta ja itse Kristus rukoilee ja uskoo puolestani.

Pauliina Hatakka
vs. seurakuntapastori
Launeen seurakunta

Joukkoviestinnän monopoli (ESS ja Radio Voima lue: Viljasen mafia) ei halua julkaista mitään ikäviä tosiasioita ja tunnuslukuja päättäjien tietoon toriparkkiin liittyvistä asioista, koska tietävät hankkeen kaatuvan kokonaisuudessaan kuitenkin veronmaksajien piikkiin. Etelä- Lahden johtavana tietopankina lyömme tosiasiat nyt sitten viimeisen kerran päättäjäjunteille pöytään.

Pari päivää sitten raportoi tamperelainen Aamulehti, että 74 miljoonaa maksava parkkiluola seisoo tyhjän panttina ja käyttöaste seurantapäivänä oli 5- 10 %. Paikkoja tässä luolassa on noin tuhat eli keskihinnaksi tulee noin 74.000 e/paikka. Hinta huimaa ja luulisi, että tämä karmea esimerkki saisi Lahdessa hälytyskellot soimaan, mitä tulee täälläkin tapahtumaan, jos toriparkkihanketta ajetaan kuin käärmettä Turusen pyssyyn.
Mutta ei! Täällä ei ole kokonaisajattelua ja koko keskusta suunnitelmat ovat laadittu siten, että jo Matti Meikäläinen tajuaa, että nyt veronmaksaja viedään kuin pässiä narussa.

Lisää faktoja ! Toriparkin hinnaksi tulee eri arvioiden mukaan 24 – 34 miljoonaa euroa. Lahden kiinteistövälityksistä saamani tiedon mukaan saa uudestakin talosta autopaikkoja alle tuon Lahden 40.000 euron paikkahinnan. Miten kaupunki pakottaa ostamaan velvoitepaikkoja , jos jo nyt kalliisiin keskusta asuntoihin lätkäistään vielä lisäsummaksi tuo edellä mainittua summa. Hintataso määräytyy yksinkertaisesti liian korkeaksi ja taas joudutaan laivamaan rahaa veronmaksajien kuvetta, koska tappioa ei suinkaan maksa rakennuttaja.

Pysäköintimaksutuloilla on täysin epärealistista kuvitella kyettävän maksamaan ja kattamaan käyttökustannuksista ja investointikustannuksista aiheutuvat kulut. Hivenen ympärille katsomalla voi havaita, että Lahdessa kaupalliset keskittymät, virastot, palvelut ovat selvästi pääosin muualla kuin
ydinkeskuksessa eli torin ympärillä. Useiden pienten liikkeiden eteen voi pysäköidä maksullisesti jo erittäin hyvin nyt. Ruuhkaa ei ole kuin kerran kuukaudessa markkinapäivänä.

Lahtelaiset eivät yksinkertaisesti ole tottuneet maksamaan suuria parkkimaksuja. Huvittavin ja mielettömin ajatus on se, että toriparkille hankitaan asiakkaita vähentämällä tarjontaa eli hävittämällä katujen varsilta nykyiset parkkipaikat. Tällöin toteutuu Kisapuisto efekti eli osa autoilijoista siirtyy aivan varmasti muualle.

Toriparkin vajaakäyttö ei olisi eduksi keskustan yrittäjillekään, sillä autoilevien asiakkaiden häviäminen ja siirtyminen muualle veisi kadunvarsiyrittäjätkin ahdinkoon. Kävelykatua emme Lahteen tarvitse lainkaan. Uusilla valtuutetuilla on nyt pallo käsissä. Toriparkki päätöksen taakse menneet edustajat naulataan ristille. 30 miljoonalla eurolla voi ostaa uskomattoman määrän vanhuus- ja terveyspalveluita. MOT

Jussi Melanen

Paska duuneja me ei tehdä, mutta mutakuonot pysyköön Somaliassa! Näin runoili eräs persu blogissaan ylevästi viime vuonna. Mutta asialla on kääntöpuolensa. Ikääntyvä Suomi tarvitsee tekeviä käsiä etenkin hoitoalalla. Mutta tässä työllisyystilanteessa työperusteisen maahanmuuton edistäminen voi olla poliittinen itsemurha. Kansan syvät rivit (lue persut) eivät usko tarpeeseen palkata työvoimaa rajojen ulkopuolelta.
Kiistämätön tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa ei nopean teollistumisen ylimeno kautta olisi kyetty toteuttamaan ilman vierasta työvoimaa (lue turkkilaiset Saksassa ja suomalaiset Ruotsissa).

Nykyinen Suomeen muutto ulkomailta on johtunut lähinnä kahdesta syystä: Neuvostoliiton hajoamisesta ja Viron EU jäsenyydestä. Ulkomainen työvoima on lähinnä esimerkiksi suomalaisissa rakennusyrityksissä ollut kilpailuetu, sillä tiukka sopimuspohjainen suomalainen työlainsäädäntö ei jousta, mutta kannustaa halpatyövoiman käyttöön. Jokainen tietää, että Suomessa tilapäisesti työskentelevistä ulkomaalaisista on duunareita rakennus- ,ravintola-, siivous- ja maatalousaloilta. Työhöntuloa ei paljon ole tarvinnut edistää, koska liikkuvuus on taannut ns. normaalitilan. Silti nämä alat ovat monesti myös suomalaisen työttömän hakuammatteja.

Erityisesti Virosta kannattaa työnantajan hankkia työntekijöitä, sillä sinne perustetut suomalaiset yritykset ovat voineet käyttää hyväkseen ns. siirtymäaikalakia, mikä tarkoittaa täyttä verovapautta Suomeen, mikäli työ kestää alle kuusi kuukautta. Koulutettu työväki ei tänne muuta kuin korkeintaan ohimenokaudeksi siirtyessään vaikkapa Norjaan sairaanhoitajiksi.

Meillä ei juuri rekrytoida työvoimaa ulkomailta, mutta mitä teemme ensi vuosikymmenellä, kun suuret ikäluokat kansoittavat vanhainkodit? Vaippojen vaihtajia tarvitaan, mutta kuka poliitikko uskaltaa tässä tilanteessa tehdä aloitteita maahanmuuttajien rekrytoimisessa. Varmaa kuitenkin on, että tilanne ei jatku samanlaisena ensi vuosikymmenellä, vaan silloin joudumme liputtamaan rajantakaisen rekrytoinnin puolesta. Asiassa tarvitaan syvää ymmärrystä eikä kiihkoa.

Juhani Melanen

Olen huono rukoilija. Olen aina ollut. En tiedä mitä rukoilla. Näen mielessäni ihmisiä ja asioita, mutta en tiedä mitä heille pyytäisin. Iltarukouskin jää kesken, koska ajatukset harhailevat, ajaudun sivuraiteelle ja lopulta nukahdan. Tuntuu vähän nololta.

Kuin sinetiksi tälle hajotin rukoushelminauhan. Se on usein mukana ja hypistelen sitä kun nuorten kanssa rukoilemme. Se auttaa kokoamaan ajatuksia. Pyörittelin helmiä sormissani iltahartauden aikana ja nauha sanoi naps. Sitten kuului iik (minusta) ja kilinää (helmistä) ja sinne ne putoilivat kirkkosalin lattialle. Yksi kieri seimen viereen, kollega kävi poimimassa sen: ”Helmiä on vaikka lampaat söis.” Loput palauteltiin takariveistä. Ehtivät joka paikkaan.

Lauloimme ja rukoilimme ja pujottelin samalla karkulaisia takaisin nauhaan, etteivät mene hukkaan. Jokaisella helminauhan helmellä on oma merkityksensä. Nauhaan menivät kipuni ja iloni, se mihin en syntisenä pysty ja sen kaveriksi armon vakuutus. Viimeinen lipesi taas sormista ja kilahteli lattialle. Minä. Helmi, joka nauhassa olen minä.

Hienoa symboliikkaa. Helmi kieri lattialla, kauas nauhastaan, kauas toisten yhteydestä, se irtaantui tarkoituksestaan. Minä se siellä karkailen Jumalan läheltä, rukouksessakin, joka sentään on annettu minulle keinoksi olla yhteydessä Jumalaan. Ja toimii se yhteys rukouksessa toiseenkin suuntaan. Mutta kun on niin paljon muuta. Ajatukset kimpoilevat kuin helmet lattialaatoilta. En rauhoitu rukouksen äärelle, en löydä sanoja. En rauhoitu jäämään kuulolle.

Helmeni ojennettiin minulle takaisin. Joku sen nosti ja pudotti takaisin kämmenelleni. Taas ymmärsin. Näinhän me teemme, seurakunnassa. Kannamme toisiamme rakkaudella. Ettemme menisi hukkaan. Tuomme rakkaudessa toisemme takaisin sen äärelle, mikä on olennaista. Yhteyteen Jumalan kanssa. Yhteyteen toistemme kanssa. Ymmärtämään.

Ymmärsin, että ne hajanaiset mietteeni, ne kuvat, jotka mielessäni välähtelevät, ne ovat minun rukouksiani. Ne ovat sanojen ja lauserakennelmien ulottumattomissa. Ei niille tarvitsekaan olla sanoja. Jumala tietää kaiken. Hän tietää mitä tarkoitan. Hän tietää mitä tarvitsemme.
Laitoin helmet taskuun. Jäin laulujen rukouksen kannateltavaksi.

Anu Toivonen

Media ei ole kertonut mitään puolueiden ajatuspajoista, jotka rahoitetaan julkisella rahoituksella. Puolueet ovat saaneet vapaat kädet tulkita, mistä ajatuspajoissa on kyse. Jokainen normaali kansalainen käsittää, että puolueen johtama keskustelu ei ole todellista debattia, vaan tarkoitushakuista
oman puolueen propagandaa. Rahaa tämäkin hanke saa silti puoli miljoonaa euroa. Missä nämä oudot tuen saajat sitten piileksivät ja mitä tiedotettavaa heillä olisi?

Julkinen valta on ollut varsin vaitonainen ajatuspajoja koskevista toiveistaan. Todellista julkisen vallan arviointia tai edes kunnon ohjeistusta rahojen käytöstä ei ole näkynyt. Me kansalaiset ymmärrämme, että jos julkista rahaa voidaan tällä keinoin ”salakanavoida” puolueille, tulisi toiminnan olla hyvin perusteltua ja tavoitteellista. Koko rahanjako perusteen tulisi olla läpinäkyvämpi ja oikeudenmukaisempi kuin tällä hetkellä.

Ihmeellistä on se, että vaikka avustukset on virallisesti kytketty toiminnan laatuun, silti tosiasiallinen rahoitusperuste on ollut taustapuolueen eduskuntaryhmän koko. Outoa on myös se, että hallituspuolueiden ajatuspajat ovat saaneet enemmän rahaa yhtä kansanedustajaa kohti kuin opposition
ajatuspajat. Niinpä määrärahaa on jaettu melkein yksinomaan eduskuntapuolueiden ajatuspajoille. Uudet puolueet ovat jääneet nuolemaan näppejään, vaikka juuri ne voisivat tulla Suomen poliittisen elämän lisäarvoksi.

Jokainen ymmärtää, että rahoittajien kannalta on ohjata avun saajat tekemään kriittisiä analyyseja ja tiettyjä sisällön painotuksia laajentaen rahoittajien pyrkimyksiä tai maailmankuvaa. Tämä outo ”hat trick” eli puolueiden hattutemppu ei ole lehdistöä juurikaan kiinnostanut. Miksi? Emmekö me tavalliset veronmaksajat ole enää kiinnostuneita edes uhkaavan laman aikana, mihin varamme menevät?

Todellisuudessa nykyiset ajatuspajat eivät ole uskottava demokratian jatke suomalaisessa yhteiskunnasamme. Kuinka paljon ja millaisia virityksiä erilaisille mielettömille hankkeille Suomen budjetissa onkaan! Ei muuta kuin lukemaan 800 sivuista kirjaa ajatuksella! MOT

Juhani Melanen

Suomi on EU:ssa nettomaksaja, mikä tarkoittaa, että me maksamme sinne enemmän kuin saamme sieltä. Suomi saattaa menettää elintarviketuotantonsa perustan, jos EU:n maatalouspolitiikan suunta muuttuu. On kyseenlaista, säilyttääkö Suomi maaseudun kehittämisvarojen nykytason, jos se on ensimmäisten kellokkaiden kanssa vähentämässä 180 miljardia euroa pois EU:n budjetista. Eli voiko EU käytännössä
säilyttää avustustensa tukitason, jos budjettia niistetään tuolla summalla.

Vahvat maat Saksa ja Ranska ovat sopineet, että viljelijöille hehtaarimääräisesti maksettava cap-tuet säilytetään nykytasolla. Tässä tapauksessahan leikkauspaine kohdistuisi juuri Suomen maataloudelle tärkeisiin epäsuotuisien alueiden tukiin ns. LFA:han ja ympäristötukiin. Hehtaarimääräiset cap – tuet maksetaan kokonaan EU:n budjetista, mutta epäsuotuisten alueiden ja ympäristötukien budjetista vain 28 %. Lopun maksaa Suomi itse kansallisesta budjetistaan.

EU:n komissio päättää, saako Suomi kompensoida ympäristötukien mahdollista karsintaa kansallisen tuen nostolla vai ei. On olemassa myös vaara, että harvaan asutun alueen, Itä- ja Pohjois-Suomen, kehittämistuet vaarantuvat. Suomen koko maatalouden tuet vuonna 2013 on 1837 miljoonaa euroa, joista kansallinen tukemme on 511 miljoonaa euroa. Pahin tapahtuu, jos EU:n rahoitusosuus putoaa vuodessa 50- 100 miljoonaa eikä sitä pystytä korvaamaan kansallista tukea nostamalla.

Tilanne on tosiaan vaikea, sillä elintarvikeketjussa on Suomessa noin 300.000 työntekijää. Jos menetämme ruuantuotannon kerran, on sitä vaikea saada enää takaisin. Tiloja pidetään hengissä tuilla niin pysyminen nykytasolla on maamme ruuantuotannon kannalta ensiarvoista; kuoleman kysymys. Tiloja lopetetaan Suomessa noin 100-150. Miten kestäisimme rakenteellisen työttömyyden jo nyt niin vaikeassa työllisyystilanteessa? Jos epäsuorat maataloustuet jäädytetään nykyiselle tasolleen, se vain huonontaa tilannetta.

Tilanne maataloudessa on muutenkin outo. Tuottajat saavat kokonaispotista aivan liian vähän. Hyvänä esimerkkinä on kananmuna. Tuottajan osuus sitä on vain 30 %, muut vetävät loput välistä:siis elintarvikeketjut, kuljetus ja kauppa. Kauppa on ketjun voittaja. Miksei Suomi aja tuottajien osuuden
lisäämistä EU lainsäädäntöön? Mikä on Suomen maatalouden kohtalo, jää nähtäväksi.

Jussi Melanen