Oli 1992 kun kuningatar Elisabeth II kuvasi joulupuheessaan mennyttä vuotta sanoilla ”annus horribilis”, kauhea vuosi. Lähetettäköön täten saarivaltioon terveiset, että sisko hyvä, ihan samat on menossa nyt täällä.
Omalle lähipiirille tämä vuosi on tarjoillut surua, kuolemaa ja elämän kriisejä, huolta, murhetta ja unettomia öitä. Vähän väliä jostain kuuluu hätähuuto kun jotain uutta, odottamatonta ja kamalaa tapahtuu. Inhimillisen kärsimyksen määrä on suurta ja suhteetonta. Ja on vasta syyskuu. Ryppy otsassa syvenee.
Taistelu käsittämätöntä pahaa vastaan tuntuu yhtä toivottomalta kuin kotipuutarhurin toimet ylitsepursuavan omenasadon edessä. Puun alla on aamulla uusia pudonneita kun vanhat on juuri korjattu pois. Sama toistuu ja toistuu. Eikö tämä lopu koskaan? Katse nousee korkeuksiin: ei enää. Samalla elää aavistus: tämä ei ollut vielä tässä. Mitähän vielä? Omat voimat tuntuvat rajallisilta ja riittämättömiltä eikä mikään tunnu olevan omissa käsissä.
Tähän syksyyn ei nyt lähdetä hyvin levänneenä, täynnä virtaa ja uusia ideoita. Tähän syksyyn lähdetään aika pienesti, ottamalla voimaa muista ihmisistä, kuuntelemalla sitä viisautta, jonka toisilta saa. Kolme esimerkkiä:
Rippikoululainen kertoi rukoilevansa. ”En tiedä miksi, koska tuntuu, ettei mikään kuitenkaan muutu. Mutta silti mä rukoilen.” Rukous joka ei tunnu tulevan kuulluksi, ei ole yhdentekevä eikä rukoilija tee turhaa työtä. Rukous pitää yllä tärkeintä: toivoa. Siinä lepää vastaus.
Itsemurhan tehneen pojan isä kertoi tv-dokumentissa omasta toipumisestaan: ”On sillä elämällä vaan sellainen voima että se vaatii jatkamaan eteenpäin, päivä kerrallaan.” Joskus selviää seuraavaan päivään, koska on pakko. Koska työ, koska lapset, koska roskien vieminen. Seuraavana päivänä on ihan pikkiriikkisen verran helpompaa. Vaativatkin suoritukset on mahdollista saada hanskaan kun toistoja on riittävästi. Tässä tapauksessa toistoja tehdään siihen saakka kunnes värit ja valot taas palaavat maailmaan.
Äitini muistutti pitkistä linjoista, omaan tapaansa. Kielsin häntä halaamasta, koska olin juuri tullut lenkiltä ja olin hiestä uittomärkä. Äiti sanoi ettei piittaa siitä vähääkään, kertoi halineensa minua muinoin pahemmissakin marinadeissa kuorrutettuna. Niinpä niin. Emme ole maailmassa yksin. Sukulaisten ja ystävien joukko on kulkenut rinnalla kuka minkäkin aikaa, jotkut koko elämän. He ovat Jumalan lahja. He ovat kantaneet menneisyyttämme ja he kantavat tulevaisuuttamme, silloinkin kun olemme siinä kuosissa, että ei paljon parane vieraille esitellä.
Jumalan lupaus on tämä (Jes. 46:4): ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” Meillä mennään nyt tällä.
Anu Toivonen