Olen nyt joutunut pohtimaan viime aikoina näitä elämän peruskysymyksiä, kun muutama tuttavani on päätynyt oman käden kautta siirtymisestä rajan taakse. Eutanasia on eri asia ja sen ymmärrän mutta?
Me suomalaiset olemme unkarilaisten kanssa itsemurhatilastojen kärjessä vuosi vuodelta. Samoin on laita perhesurmien kohdalla. Suomessa tapetaan vuosittain kuusi lasta omien vanhempien toimesta. Luku on suuri ja pistää itse kunkin miettimään, miksi hyvinvointi mittareilla kärkipään maa Suomessa tapahtuu näin?
Itsemurhiin ja perhesurmiin on monia syitä: avioero, mustasukkaisuus mielenterveysongelmat, taloudelliset ongelmat ja huumeet laajasti käsitettynä. Vuosina 2011-2012 Suomen tilastoissa oli uskomaton piikki, sillä vanhemmat tappoivat tuona aikana 74 alle 15-vuotiasta lasta vanhempiensa toimesta.
Mistä tässä lopulta oikein on kysymys? Mikä ajaa perheen isän tai äidin näin lopulliseen ratkaisuun? Kyvykkäät suomalaiset psykiatrit selittivät, että suurimmat syyt ovat henkilön syvä masennus ja pitkäaikainen itsetuhoinen käyttäytyminen. Kun yksilön mielenterveys horjuu, hänen käyttäytymisensä voi muuttua täysin arvaamattomaksi. Lapsensa avioerossa menettänyt osapuoli kostaa tappamalla kaikki.
Masentunut yksinhuoltaja äiti näkee viimeiseksi mahdollisuudeksi lapsensa ja itsensä surmaamisen. Parisuhde ongelma ratkaistaan humalassa veitsellä tai toinen ottaa lapset kyytiin ja ajaa päin viattomia tiellä liikkujia. Mutta harvemmin kysytään tai millaiseksi muodostuu omaisten elämä tämän jälkeen?
Vauvasurman tehneen isovanhempien tuskaa pohditaan harvoin, mutta apuakin löytyy, jos sitä osaa hakea ja haluaa hakea. Maamme lukuisat mielenterveysyhdistykset tarjoavat akuuttia apua näihin ongelmiin, mutta kynnys hakea sitä on Suomessa varsin korkea. Perkele, kyllä tästä selvitään on selvitty ennenkin! Ja jumalauta minähän en sosiaalitantoille avaudu! Näin miehet. Pelko häpeästä on varsin yleinen sisarusten ja omaisten keskuudessa.
Mutta mitä me voimme näille narsistisille ja harhaisille altruistisille ihmisille, jotka kuvittelevat pelastavansa muut kuolemaa pahemmalta kohtalolta, kuten konkurssiuhalta tai ylivelkaantumiselta. Tärkeintä olisi itse kyetä hakeutumaan hoitoon tai ellei itse näe tilaansa, niin omaiset toimisivat heti. Pahinta on yrittää unohtaa tai painaa asia pois mielestä ilman ongelmien analysointia ja läpikäymistä.
Mutta itsemurha tai perhesurma on aina tappio, jota ei pitäisi hyväksyä itsestään selvyytenä. Arjen jaksamisessa on kyse aina lähimmäisten tuesta.
Apua pitää vain uskaltaa pyytää. Se ei ole häpeä.
Juhani Melanen