Antiikin aikana yleisenä uskomuksena oli, että merillä ja järvillä liikuskeli yöaikaan aaveita ja veden henkiä. Näiden kohtaamista pelättiin, koska niiden uskottiin tuovan ihmisten elämään kaikenlaista onnettomuutta. Suuret vesistöt ja meri olivat pelottavia elementtejä myös sen vuoksi, koska ne kuuluivat ihmiselle hallitsemattomiin luonnonvoimiin.

Opetuslasten tilanne Gennesaretin järvellä oli siis aikalaisten silmin katseltuna erittäin huono. He liikkuivat suurella järvellä, tuuli puhalsi ankarasti ja mikä pahinta, oli tullut jo pimeää. Evankelista kertoo, että nähdessään ihmishahmon kävelevän järven päällä, he olivat näkemästään kauhuissaan. Heidän mielensä valtasi pelko siitä, että jotain kohtalokasta oli nyt tapahtumassa.

Mutta pimeyden ja myrskyävän järven keskeltä kuului lempeä ääni: ”Minä tässä olen. Älkää pelätkö”. Nämä sanat riittivät karkottamaan opetuslasten pelon. Kenties he muistivat kreikankielelle käännetyn Jobin kirjan sanat ”Jumala kävelee merellä kuin kuivalla maalla” (Job 9:8).

Mutta meidän kysymyksemme on: Onko Jeesus kanssamme niissä elämämme hetkissä, jolloin edessämme näyttää olevan vain pimeyttä? Onko hän siellä, missä arki on muuttunut pelottavaksi ja hallitsemattomaksi elementiksi? Voiko Hänet löytää myrskyn keskellä, kun vaahtopäiset vastoinkäymisten aallot tahtovat huuhtoa meidät arkiaskareiden keskeltä syvään epätoivon mereen?

Vastaus on kyllä. Jeesus on näissäkin hetkissä meidän kanssamme. Evankeliumi vakuuttaa, että Hän on kanssamme, vaikka olisimme menettäneet luottamuksemme hyvään. Hän on kanssamme toivona, vaikka kaikki ympärillä oleva näyttää murskaantuvan elämän ulapan myrkyissä. Hän auttaa lähimmäistemme kautta, kun me sanojen sijaan tarvitsemme rakkauden tekoja.

 

Kari Eskelinen