Kirkkovuosi päättyy jo marras-joulukuun vaihteessa ennen adventtia. Siksi nyt alkavat kirkossa sävyt syventyä ja pyhien aiheet vakavoitua. Edessä on valvomisen sunnuntai. Se muistuttaa siitä, että jokaisen ihmisen ja myös koko tämän maailman aika on rajallinen. Mikään eikä kukaan pysy täällä maan päällä ikuisesti. On oltava valmis lähtöön.
Miten ajan loppuun ja omaan kuolemaan sitten pitäisi suhtautua? Elää kuin viimeistä päivää – no hmm, sitä ei ehkä jaksa pidemmän päälle. Lamaantua paikoilleen johonkin nurkkaan – Tähän Jumala ei meitä kutsu, sillä niin kauan kuin eletään, ollaan liikkeellä ja toivotaan. Täristä pelosta – voi, siihen ei ole mitään syytä, sillä meillä on suuri, rakastava Jumala, joka odottaa meitä luokseen. Ruveta laskemaan päiviä ja ennustamaan tulevaa – Jeesus sanoi, ettei kukaan tiedä maailman lopun ajankohtaa. Emme tiedä myöskään päiviemme määrää.
Valvomisen sunnuntai kehottaa meitä olemaan hereillä, tajuamaan katoavaisuutemme, pitämään kiinni toivosta, luottamuksesta ja Jeesuksesta. Meillä ei ole mitään hätää, kun meillä on Jumala. Hän ei halua kenenkään joutuvan kadotukseen, hän näkee pimeimpäänkin loukkoon ja etsii yhteyttä ihmiseen.
Toisessa Pietarin kirjeessä on tällainen ohje elämään lopun tietoisuudessa: ” Rakkaat ystävät! Kun te tätä kaikkea odotatte, pyrkikää siihen, että Herra aikanaan voisi havaita teidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja teillä olisi rauha. Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.” 2. Piet. 3:14, 18
Riitta Särkiö