Miten tavallinen kansalainen ymmärtää poliitikkojen kieltä
Tutustuin päivän viime viikolla neljän suurimman puolueen aatteelliseen ohjelmaan, jotta osaisin äänestää 17.4. oikeaa ehdokasta. Vaalikonetta en käytä. Otin varsin kriittisen lukuasenteen ja ryhdyin töihin viime sunnuntaina. Pian aloin epäillä ensin käsityskykyäni sitten uudelleen lukemisen jälkeen pelästyin; järkytyin on ehkä parempi ilmaus. Kaikki olivat samankaltaisuudessaan hämmästyttäviä.
Jokaisen puolueen poliittinen semantiikka osoitti, kuinka taitavasti kirjoittajat osasivat piiloutua passiivimuotojen, konditionaalien ja optatiivien taakse, mistä arvosanaksi ammattipoliitikoille täysi kymppi. Mutta se sisällöllinen puoli!
Kaikki kannattivat vapautta, tasa-arvoa sekä näkivät työnteon ja hyvinvoinnin keskinäisen riippuvuuden. Hieman Urpilaisen ylevä lause ” työ lisää vapautta.. muistutti Aatun ”Arbeit macht frei julistusta, mutta lienee tahaton.
Kaikki olivat huolestuneita vanhuksista, sairaista, nuorista työntekijöistä, köyhistä ja kaikille maahanmuuttajat olivat tärkeitä. Jumalasta ja homoista oltiin vain niukasti eri mieltä ja omia saavutuksia kehuttiin estottomasti. Kaikille arvot olivat tärkeitä: kannattavuus, suvaitsevaisuus, sivistys olivat mukana, mutta koti, uskonto ja isänmaa olivat haihtuneet historian hämärään.
Jostain syystä kukaan puolue ei puhunut minulle tärkeistä arvoista ilmeisimmistä: kasvun pakosta ja markkinavoimien ylimaallisesta palvonnasta. Markkinavoimilla on kivaa ja kvartaalitalous saa jatkua, työikää voidaan pidentää (paitsi herroilta) supistuksia on tehtävä ja harmaa talous saa jatkaa
mellastamistaan rakennuksilla.Kaikki painottivat avointa keskustelua kuitenkaan tarkentamatta millä foorumilla, missä päätöksenteko vaiheessa ja kenen kesken? Vain hallituspuolueiden? Kabineteissa debattia kyllä käydään, mutta riittääkö se. Miten arvioidaan tehtyjä päätöksiä? Internetissä, lehtien mielipidesivuilla vai kapakassa oluttuopin ääressä
Kaikki välittävät ihmisestä, mutta epäselväksi jää miten? Miten ihminen vapautuu toteuttamaan omia arvojaan? Kepulaisen Kiviniemen mukaan ” on tärkeämpää etsiä keinoja, joilla vajaakäytöllä olevat inhimilliset voimavarat saadaan ihmisen oman elämän käyttöön”. Hän jatkaa ” ihmisen talous on muunnettava sellaiseksi, että se sopeutuu luonnonkestokyvyn asettamiin rajoihin”. Minulle ainakin syntyi tästä mielikuva, että Kiviniemen mukaan ihminen ei kuulukaan luontoon, vaan on pelkkä häirikkö.
Tästä kaikesta meidän on sitten kuitenkin valittava. Mutta peli jatkuu ja on epärehellistä. Veropolitiikalla on jo pitkään vauhditettu varallisuuserojen kasvua. Vaalit käydään yksittäisten ehdokkaitten brändäyksen ja imagon keinoin. Kaikki ovat rehellisiä ja kantavat raskaan vastuun kansakuntamme kohtaloista periaatteella: oma etu, kaverin etu ja puolueen etu. Muista ei ole niin
väliä.