Minä pappina joudun toisinaan tilanteeseen, että tapaan ihmisen, joka kysyy: ”Muistatko minua?” Ehkäpä hän onkin tutun näköinen ja saatan muistaa missä olemme tavanneet, mutta nimien muistamisessa minulla välillä on vaikeaa. Ehkäpä tämä on tuttua sinullekin. Välillä kiusaannun omasta muistamattomuudestani, mutta rohkeasti sanon, jos en muista. Useimmiten ihmiset suhtautuvat ymmärtävän myötätuntoisesti unohtamiseeni.

Toisinaan taas joku sanoo: ”Muista minua!” Ehkäpä keskusteluissa on tullut esille hänen elämäntilanteensa vaikeus, huoli huomisesta, asia joka painaa. Niinpä ”Muista minua” on kuin toive jakaa taakkaa, se on avunpyyntö ja pyyntö rukoilla pyytäjän puolesta. Tällöin niin mielellään tekeekin. Omakin kokemus on, että kun saa jakaa elämän kuormia, se auttaa jaksamaan. Ja myös sen on huomannut, kuinka rukoukset ovat kantaneet. Siksi mielellään vuorostaan ”muistaa” toista.

Vaikka emme aina tunnista ja tunne vastaantulevaa, on hyvä tietää, kuinka on joku, joka muistaa meidät jokaisen. Eikä vain muista, vaan tuntee meidät kokonaan ja läpikotaisin, niin elämämme ilot kuin sen surut, niin onnemme kuin ahdistuksemme. Ja Jumalan tavassa tuntea meidät on ihmeellistä se, että hän tuntee meidät paremmin kuin me itse tunnemme itsemme. Ja sekin on ihmeellistä, että vaikka hän tuntee meidät, hän rakastaa meitä. Vai rakastaako hän juuri siksi?

Golgatalla Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi pahantekijää, yksi hänen kummallekin puolelle. Toinen rikollisista pyysi: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!” Jeesus muisti. Hän lupasi tuolle pahantekijälle paikan taivaassa. Mekin saamme pyytää Jeesukselta tuon miehen tavoin: ”Muista minua!” Ja Jeesus muistaa, antaa syntimme anteeksi ja antaa paikan taivaassa.
Herra, sinä olet laupias, muista minua! (Ps. 25)

Heikki Pelkonen
Launeen srk:n kirkkoherra