Kulutin kaksi vuotta sitten syyskuussa Hyvinkään kirkonpenkkiä useiden tuntien ajan. Minut, joka olin aivan uunituore pappi, oli kutsuttu Espoon hiippakunnan kaksipäiväiseen synodaalikokoukseen. Lisäkseni kutsun olivat saaneet kaikki hiippakuntaan kuuluvat papit.
Kuuntelin suurella jännityksellä kirkonpenkissä teologien puheita siitä, miten minua viisaammat ja kokeneemmat papit näkevät meidän kirkomme tilanteen. Toiset puhuivat digiajasta ja toiset kirkosta eroamiskysymyksistä. Jotkut pitivät puheenvuoroja raamatuntutkimuksen merkityksestä ja toiset puhuivat urbaanissa ympäristössä elävästä kirkosta. Myös maahanmuuttoon ja vähemmistöihin liittyvät kysymykset olivat tapetilla.
Kauniita ja viisaita puheita aiheesta kuin aiheesta.
Kuitenkin minulle, yksinkertaiselle keltanokalle, jäi mieleen erityisesti yhden papin sanat.
Puheenvuoron nousi pitämään ortodoksikirkon pappismunkki ja Joensuun yliopiston professori Serafim Seppälä. Hän aloitti puheenvuoronsa: ” Teitä luterilaisia pappeja on niin paljon täällä ja minä edustan kirkkokuntaani yksin. Olo on kuin pienellä Daavidilla jättiläismäisen Goljatin edessä…Ja mehän muistamme, että Daavid voitti.”
Yleisö hymähteli hyväntuulisena Serafimin letkautukselle.
Tämän jälkeen hän ilmaisi missionsa: ”Te vietätte ensi vuonna teesien naulaamiseen liittyvää muistovuotta eli reformaation merkkivuotta. Reformaatiovuoden kunniaksi ajattelin naulata teille kymmenen teesiä.”
Yksi noista teeseistä on jäänyt erityisesti mieleeni tuosta synodaalikokouksesta. Daavid siis voitti, kuten Serafim lupasi. Se liittyi Jaakobin ja Jumalan väliseen kohtaamiseen. Tuo teesi ei päästänyt minua helpolla. Sitä ei voinut ratkaista yhdeltä istumalta, joten en selitä sitä sen enempää. En siis halua tehdä työtä sinun puolesta tai päästää sinua helpolla. Eihän Serafim päästänyt minuakaan.
Serafimin teesi kuului:
”Jumala ei kaipaa ihailua. Hän haluaa painia.”
Teemu Reinikainen