Tälle viikolle annetussa Raamatun tekstissä minua on pysäyttänyt sairaan miehen sanat. Hän oli sairastanut 38 vuotta. Siinä toivossa, että hän paranisi, hän oli odottanut Betesdan altaan reunalla, että joku auttaisi hänet veteen veden kuohuessa. Kuitenkin hän vastaa Jeesukselle: ”Herra, minulla ei ole ketään.” Mies koki avuttomuutta ja yksinäisyyttä keskellä väentungosta.

Yksinäisyys on vakava ongelma. Erityisesti korona-aika on nostanut esiin yksinäisyyden. Kuitenkaan yksinäisyys ei ole vain siitä johtuva asia, vaan se on ollut monen tuttu jo ennen koronaa. Se on tauti, jota vaivaa laajasti koko yhteiskuntaamme ja varmaan monikin siitä aika ajoin kärsii. Suuret ihmismassat eivät poista yksinäisyyttä, jos kohtaamisia ja yhteyttä ihmisten välillä ei synny.

Kuitenkin yksinäisyyden torjunnassa katsetta voi kääntää itsestä toiseen. Voin surkutella omaa yksinäisyyttäni tai sitten voin etsiä lähimmäistäni, jolla ei ole ketään. Franciscus Assisilaisen rukouksessa sanotaan: ”…niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita.”

Jeesus itse kulki etsimässä unohdettuja, torjuttuja ja sairauden tai muun syyn tähden sidottuja ihmisiä. Ja Jesus lähettää seuraajansa teille ja aitovierille. Ehkäpä minäkin voin olla lähimmäinen hänelle, jolla ei ole ketään.

Heikki Pelkonen
kirkoherra, Laune