Aikakäsityksemme on muuttunut. Jo yli kymmenen vuotta sitten tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa ennusti oikein kirjassaan ”Jokuveli Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa”.
Ubiikki tarkoittaa ”kaikkialla läsnäolevaa”. Suomeksi sama: lineaarisen ajan tilalle tulee polykronologia; moniaika!
Höyryämme ja teemme useampaa asiaa yhtä aikaa. Mannermaa kutsui tätä oivallisella termillä ”läsnäpoissaolo”. Ja näin tosiaan on! Piipahdin pitkästä aikaa tyttäreni työpaikalla viime viikolla ja kävellessäni hänen ”ylhäisyytensä” yksityishuoneeseen saatoin todeta, että joka toinen avokonttorilainen räpläsi kännykkäänsä, työpisteen netin ollessa auki. Facea ja twitteriä selattiin työajalla estottomasti. Kaksi ladyä näppi selfejä itsestään. He olivat siis läsnä, mutta myös poissa. Monet yritykset ovat jo puuttuneet tähän työajalla sosiaalisessa mediassa häärimiseen, toisaalta innovatiiviset digipelejä ja alustoja suunnittelevia valopäiltä tätä ei ole kielletty, koska heillä ei ole
koskaan varsinaista työaikaa määriteltykään työehdoissa; elävät ja nukkuvat työpaikoilla.
Luulemmeko todella, että hallitsemme tätä kaaosta? Kuvittelemmeko harhaisesti, koska niin monta
asiaa tapahtuu kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa, että todella hallitsemme tätä infoähkyä
ilman, että kognitiivinen koneistomme ylikuormituu? Sanalla sanoen olemme ” KUUNTELEMISEN” kriisissä! Pandemia hallitsee kaikkea ja kaikkia. Aito kyky kuunnella on jäänyt tämän epidemian varjoon. Tämä kriisi toki oli alkanut jo paljon ennen epidemiaa. Ja se koskee meitä kaikkia riippumatta siitä olemmeko etä- vai lähitöissä, koulussa, kotona tai eduskunnassa.
Aikamme on täynnä puhetta, kuvaa, infoa ja turha mölötystä. Tässä kiireen ja usein turhan puuhastelun ähkyilmapiirissä on täysin unohtunut kuuntelemisen jalo taito. Nykykulttuuri korostaa esiintymistaitoa ja näkyvyyttä. Sitä poliitikot ja johtajat ostavat miljoonilla euroilla erilaisilta puheviestijöiltä ja tiedottamiseen erikoistuneilta yrityksiltä. Toisin sanoen ihmiset koulutetaan johtamaan puhetta, mutta ei kuuntelemaan sitä itse. Itse asiassa juuri tässä on ”villakoiran ydin”. Arvo annetaan vain sille, miten tehokkaasti ja hyvin yksilö itseään ilmaisee, eikä suinkaan sille, miten hyvin hän kykenee omaksumaan ja hallitsemaan asioita.
Esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa. Lasinaaman aukaisemalla ja seuraamalla voi kukin itse todeta, kuinka siellä johtavat poliitikot ja monet muut ”tubettajat” puhuvat asiota päällekäin, lainkaan kuuntelematta toisiaan; ikäänkuin kuuntelua olisi alettu pitämään hidasteena tai tyhmyytenä.
Suurin syypää tähän on ÄLYPUHELIN. Itse olen tässä hulluudessa ollut mukana kuin peräpukama.
Tämä helvetinkone on meillä ja erityisesti minulla koko ajan mukana ja seuraa meitä ja minua kaikkialle wc:stä ruokapöytään. Tässä on juuri syy, miksi se on kiihdyttänyt huomiotaloutta, jossa silmämunia ja kuuloaistia kaupitellaan monimutkaisissa digitaalisissa vuorovaikutustilanteissa.
Olen itsekin huomaanut, kuinka jopa perheenjäseneni ( itseni lisäksi), eivät enää katso toisiaan silmiin, vaan puhelimiinsa, olivatpa he tai minä sitten baarissa tai perheaterialla. Brittitutkijat olivat huomanneet, että jopa äänettömälle pöydälle pantu puhelin saa läsnäolijat tuntemaan hatarampaa yhteyttä toisiinsa ja välttelemään keskustelua merkityksellisestä aiheesta. Kuningas kännykkä on siis läsnä aina ja kaikkialla ja vaatii täyden huomionsa sataprosenttisesti! Emme osaa enää keskittyä todellisiin ja tärkeisiin asioihin ja kännykästämme on tullut käden jatke ja ” huomiojumala”!
Toimittaja Kate Murhpy, joka on erityisesti kuuntelemisen asiantuntija on verrannut sosiaalista
mediaa virtuaaliseen megafoniin.ns ”Sinne saa ja voi kuka tahansa toitottaa kaikki ajatuksensa estoitta”.
Tässä meidän narsistisessa minä minä –kulttuurissa, jonka on lävistänyt viruskriisi ja oman minän markkinointi, HILJAINEN on jäänyt pimentoon. Tässä melufarsissa ajatellaan, että kuuntelu on menetetty tilaisuus edistää omaa brändiä ja tulla huomatuksi.
Onneksi kesällä suljen taas kuukaudeksi sosiaalisen median ja keskityn luontoon ja laitan aivoni
”narikkaan”, tosin ne lienevät siellä olleetkin jo 20 vuotta, mutta kuitenkin. Erityisesti minua harmittaa se, että viimeisetkin älylaitteettomat turvasatamani, kuten teatterit, konserttisalit ja elokuvat ovat kiinni. Onneksi on kävely!!! Parhaita keskusteluja olen käynyt lenkillä hyvän ystäväni kanssa, jolta olen saanut paljon vinkkejä näihin melasteluihini. Tämänkin! Kiiti Pepe!
Juhani Melanen