Olen keskustellut ja vaihtanut mielipiteitä monen etelälahtelaisen kanssa viime päivinä sitä, että Lahden valtuusto on antanut vallan suosiolla lahtelaisille virkamiehille, jotka eivät välitä tuon taivallista lahtelaisten eduista: puhumattakaan lahtelaisten mielipiteistä. Tämän on mahdollistanut kykenemätön poliittinen edustajisto, joka ei ymmärrä mitään lahtelaisten mielipiteistä saatikka edes ottaisi niitä huomioon!

Seuraavat asiat ovat etelälahtelaisten mielestä menneet päin sitä itseään. Torso ja maailman tuulisin matkakeskus, Launeen uimahallin rakentaminen, Launeen peruskoulun homeongelmat, keskustan elvytys, toripysäköinti, kunnallisverotuksen nousu, Lahden hotellihanke, turhat säästöt väärissä paikoissa, velan nousu kaupungin budjetissa, erityisopetuksen inklusio käytännössä, Myllyvirran median manipulointi ja Etelä- Suomen Sanomien suitsutus tälle kaikelle.

Tästä kantavat vastuun ns. “vastuulliset päättäjät”, jotka ovat antaneet vallan tälle toimintatavalle, joka on kaiken kansanvallan irvikuva. Valtuutetut ovat kaupungin etujen valvojia! Tästä kaikesta voidaan tehdä vain yksi johtopäätös: joko kansa on tyhmä, kun on äänestänyt näitä valtuutettuja tai kansa ei käsistä, mitä Lahden kaupungin osakeyhtiöissä tehdään ja toimitaan?

Aleksi Mäntylän tapaiset viherkommunistit syövät näiden kaupungin omistavien konsernien kädestä ja nyökyttelevät yes-miehinä kaikille heidän kannanotoilleen käyttämättä lainkaan omia ajatteluelimiään. Tässä on suurena vaarana, että valta valuu näille itsekkäille kanervoille, jotka käyttävät hyväkseen yksinkertaisia valtuutettuja omaa etua ajakseen.

Nyt on tulossa tärkeät maakuntavaalit. Kyllä ainakin etelälahtelaiset muistavat kaikki Myllyvirran hännystelijät ja osaavat äänestää heidät pois vallasta. Eräs asia on jäänyt täysin hoitamatta.Kukaan ei ole hallinnut kaupungin etuja näissä sen omistamissa lukuisissa konserneissa. Tämä omistajan ohjaus on kokonaan puuttunut ja tämä, jos mikä, antaa temmellyskentän näille luihuille pelureille!

Kaikki asiasta haastattelemani henkilöt etelälahdesta myönsivät olleensa liian hyväuskoisia ja luottaneensa liikaa lahtelaispoliitikkojen sanoihin ja lupauksiin. Nyt Myllyvirran jätettyä uppoavan laivan, on kurssimuutoksen aika!

Juhani Melanen

Raamatussa neuvotaan meitä rakastamaan teoin ja totuudessa, ei sanoin ja puheessa (1. Joh. 3:18). Ovatkohan suomalaiset ainakin ennen vanhaan ottaneet erityisen tarkasti vaarin tuosta neuvon loppuosasta? Näillä lakeuksilla ja mäennyppylöillä ei ole liiemmälti sanottu: rakastan sinua. Täällä ei ole perinteisesti puhuttu rakkaudesta. Onhan ”rakkaus” sanana meille tosi arvokas, vakava. Englantia puhuvilta onnistuu rakkaudentunnustuksen sanominen kuin ohi mennen: I love you.

Minusta sanat ovat tärkeitä. On hyvä opetella kertomaan rakkaille, että he ovat rakkaita. On kiva lisätä viestiin sydän ja kuiskata vielä illalla: hyvää yötä, rakas.

Mutta vielä tärkeämpää on olla sanojensa mittainen ja rakastaa teoin ja totuudessa. Totinen rakkaus on huolenpitoa, omasta luopumista toisen takia, jaksamista, venymistä. Samalla se on toivon mukaan myös iloista rakkautta: keskinäistä auttamista, ilon ja huumorin jakamista, vastavuoroisuutta.

Lähimmäisen rakastaminen on tärkeä käsky, mutta yhtä tärkeää on usko ja rakkaus Jumalaan. Kaikkein tärkeintä on luottaa Jumalan rakkauteen, joka on ollut olemassa ennen kaikkea muuta. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” (1 Joh. 4:10–11)

Jeesuksen rakkaus ei jäänyt sanojen tasolle. Hänen koko elämänsä oli ihmisten rakastamista, ristille asti. Hänen rakkaudentyönsä antaa lujan pohjan elämäämme: armon rakkaudettomille ihmisille ja samalla voiman kilvoitella rakkauden totisessa, iloisessa tehtävässä.

Riitta Särkiö​

Viime aikoina on keskusteltu paljon lasten hyvinvoinnista. Lapsiasiavaltuutettu julkaisi jokin aika sitten raportin, jossa todetaan, että lasten ja perheiden hyvinvointi on heikentynyt. Tämän hallituksen toimesta lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta rajattiin 20 tuntiin viikossa ja lapsiryhmiä suurennettiin. Varhaiskasvatuksen arki on muuttunut päivittäiseksi selviytymistaisteluksi. Tuoreesta tutkimuksesta ilmenee, että ammattilaiset ovat uupuneita ja yhä useampi harkitsee alan vaihtoa.

Varhaiskasvatukseen panostaminen on yksi kustannustehokkaimmista keinoista parantaa lasten tulevaisuusnäkymiä. OECD:n mukaan jokainen varhaiskasvatukseen sijoitettu euro maksaa itsensä takaisin seitsenkertaisesti. Lasten hyvinvointiin panostaminen on sekä inhimillisesti että taloudellisesti kannattavaa. Meidän lainsäätäjien tulee aina varmistaa, että lasten etu toteutuu.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että hallituksen valmistelema uusi varhaiskasvatuslaki ei ole lasten edun mukainen. Lakiluonnoksessa korostetaan lapsen edun ensisijaisuutta, mutta subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista ei poisteta, eikä lapsiryhmiä pienennetä. Alan ammattilaisten mukaan suurimmat ongelmat varhaiskasvatuksessa koskevat juuri ryhmäkokoja, jotka ovat muuttuneet entistäkin suuremmiksi osa-aikaisten lasten määrän kasvaessa.

Osallistuin eilen kuuden ammattiliiton (Tehy, SLaL, JHL, Jyty, SuPer ja Talentia) mielenosoitukseen uutta varhaiskasvatuslakia vastaan. Kuulin tilaisuudessa alan ammattilaisten puheenvuoroja varhaiskasvatuksen arjesta. Erityisen tärkeänä pidettiin sitä, että varhaiskasvatuksessa työskentelee ihmisiä eri ammattikunnista (lastenhoitajia, sosionomeja ja lastentarhanopettajia). Moniammatillinen yhteistyö on yksi laadukkaan varhaiskasvatuksen peruskivistä. Liittojohtajat olivat huolissaan tämän moniammatillisen yhteistyön murentamisesta.

Jokaisella lapsella tulee perhetaustasta riippumatta olla subjektiivinen oikeus päivähoitoon. Ryhmäkoot tulee palauttaa takaisin vähintään nykyistä edeltävään tasoon. Lisäksi ehdotamme, että pienille koululaisille (1. ja 2. luokat) tulisi taata vuorohoitopaikka myös koulun aloituksen jälkeen, mikäli lapsen ilta- ja yöaikaista huolenpitoa ei voida taata muulla tavoin. Lapsen etu on laitettava etusijalle ja toivottavasti aurinko paistaa varhaiskasvatukseen vielä eduskuntakäsittelyn jälkeen.

Valmistaudumme 28.4. lauantaina vappuun isäni muistonäyttelyn yhteydessä Malskin kulttuuri – ja taidekeskuksessa järjestettävillä ”wappuetkoilla” klo 16 – 20. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Vappupäivänä 1.5. olen puhumassa Orimattilassa ja Pornaisissa, mutta kyllä iltapäivällä Lahdenkin torilla tavataan!

Ville Skinnari

Totuus tulee lapsen ja humalaisen suusta, sanotaan usein. Ensin mainitulle ei ole vielä kehittynyt miellyttämisen tarvetta, toiselta on taas itsekontrolli pettänyt. Pikku ihmisten logiikka on ihan omanlaistaan ja kulkee eri raiteilla kuin aikuisten. Havainnot ja loppupäätelmät saattavat olla luovalla tavalla yllättäviä ja poikkeuksellisen hauskoja. Juuri tähän perustuu esimerkiksi Kiti Kokkosen sketsihahmon, Tanhupallon suunnaton suosio.

Kuvitellaanpa vaikkapa tilannetta, jossa lapsi näkee ensimmäistä kertaa, kun suomalaisisännät vievät ulkomaalaisen vieraansa mökillä saunomaan ja vihdottavat tätä oikein olan takaa. Jos sauna ja vihta – tai vasta – ovat olleet aikaisemmin vieraita käsitteitä, lapsi saattaa miettiä seuraavansa julmaa pahoinpitelyä.

Aikaisemmin niin sanotut Lasten suusta -palstat, jonne oli koottu jälkikasvun humoristisimpia lausahduksia, olivat aikakauslehtien luetuinta materiaalia. Nyt niistä pääsee nauttimaan silloin tällöin netin kautta. Alle kouluikäinen poika oli nähnyt kylpyläreissulla joukon ikääntyneempiä naisia porealtaassa. Hän oli huutanut vanhemmilleen, että tulkaa katsomaan: ”Täällä keitetään mummoja!”

Toinen samanikäinen oli taas ylpeillyt kavereilleen omasta isoäidistään, joka on niin fiksu, että osaa pelata pasianssia ilman tietokoneen apua. Eräs tuttavaperheeni lapsista oli nähnyt mummonsa louskuttavan kangaspuita. Hän oli jonkin aikaa ihmetellyt äänekästä touhua ja kysynyt lopulta: ”Eikö se lähde käyntiin?”

Mutta osaavat ne hieman vanhemmatkin lapset. Opettaja oli esitellyt murrosikäisille koululaisille vanhaa puhelinkonetta, joka oli hieman modernimpaa näppäinmallia. Numeroiden alla oli myös kirjaimia. ”Lähetettiinkö tästä tekstiviestejä”, joku oppilaista älysi kysyä.

Parhaat palat lasten tokaisuista ovat jalostuneet kaskuiksi, jotka kulkeutuvat sukupolvelta toiselle. Niistä kuuluisimpia taitavat olla vitsit Pikku-Kallesta. Pikku-Kalle oli kerran yllättänyt vanhempansa petipuuhista ja kysynyt, mitä nämä oikein tekevät. ”Isän mahassa on ilmaa. Yritän vain painella vatsaa pienemmäksi”, äiti selitteli. Pikku-Kallen mielestä se oli turhaa, sillä naapurin täti tulisi taas pian puhaltamaan iskän mahan täyteen.

Tämän rohkean jutun myötä toivotan kaikille Omalähiön lukijoille jo hyvissä ajoin erittäin railakasta vappua!

Ilkka Isosaari

Sata vuottahan sitä on nyt jo kulunut, kun Suomessa sodittiin tämä verinen taisto, joka jätti jälkensä kaikkiin suomalaisiin tavalla tai toisella. Isoisämme sotivat, kuka valkoisten, kuka punaisten puolella. Uudessa rauhatutkimuksessa käytettyjen mallien mukaan sota on lopullisesti ohi vasta kun viholliskuvat on lopullisesti purettu. Erityisesti Lahdessa on peistä taitettu naisvankien kohtaloista ja teloituksista.

Paljon kritiikkiä on heitetty tohtoritutkija Marjo Liukkosen niskaan, kun hän on uskaltanut tarkastella tutkimuksessaan 289 naisvangin murhia, joissa teloitettiin jopa 14 – vuotiaita tyttöjä Hennalassa. Erityistä julmuutta näissä teloituksissa osoitti Suomen pesäpallon isä Tahko Pihkala, jota ei elinaikanaan juurikaan kritisoitu toimistaan. Nyt heitettiin lokaa silmille oikein kunnolla: eikä syyttä! Joutuu pakostakin kysymään, miksi näihin julmuuksiin syyllistyttiin puolin ja toisin? Jokainen tietää, että ihminen on ihmiselle susi.

Tänä vuonna on poikkeuksellisen paljon kaivettu esiin perhealbumeita ja suvuissa on mietitty isoisien tekoja ja niiden mielekkyyttä ja oikeutuksia. Näitä asioita olen miettinyt minäkin, mutta sordiinolla. Äitini puolella oltiin suuressa puolueettomassa seuraajien joukoissa, mutta isän puolella valkoisten. Ihmiselämässä yksilö kiinnittyy monin säikein ja tavoin juuriinsa, perheeseensä, sukuunsa, yhteisöönsä ja kasvuympäristöönsä. Irti voi yrittää pyristellä, mutta silti ne seuraavat taakkana mukana; halusipa tai ei. Nämä ovat ne lähtökohdat, jonka pohjalta yksilö usein tarkastelee menneitä tapahtumia.

Meillä on kaikilla näkemyksiä tästä tuskaisesta vuoden 1918 tapahtumista, mutta olen pannut merkille, että eräs ikoni painaa muita enemmän ja se on tämä Linnan “Pohjantähteläisyys” ja siitä luotu kuva tosiasioista. “Pohjantähden alla” trilogiasta on tullut työväelle raamattu, katekismus ja vuorisaarna Tuntuukin, että jopa yliopistokoulutuksen saaneilta puuttuu älyllinen uteliaisuus arvioida tuota aikaa miltään muulta pohjalta.

Tätä Linnan ja suomalaisten kirjasta muovaavaa kuvaa on syytä tarkastella historian valossa hivenen tarkemmin ja kriittisemmin. Ensinäkin Pohjantähdessä ei ollut oikeastaan yhtään edes siedettävää ja asiallista kuvaa porvarillisista tyypeistä. Pohjantähdessä painottui torpparikysymys eniten, mutta se ei ollut sodan kannalta merkittävä. Rintamalla kaatuneista punaisista yksi sadasta oli torppari. Tosiasia oli, että valkoisten puolella tappeli jokseenkin sama määrä torppareita. Yhtään tapausta, joissa pappila olisi palauttanut maita itselleen ei löydy. Porvarillinen senaatti oli antanut jopa lakiesityksen torppareiden vapauttamisesta ennen kapinan syntymistä.

Omasta mielestään Linna ei kirjoittanut fiktiota, vaan historiaa. Tosiasiassa hän kirjoitti kuitenkin täyttä fiktiota ja yritti haastaa ja kaapata itselleen koko historian virallisen tulkinnan. Olenkin ihmetellyt monesti vapaussodasta keskustellessani, että monilla on tukenaan ainoastaan Linnan tulkinta tästä sodasta! Linna itsekin ihastui roolinsa vuoden 197-18 kuvaajana siinä määrin, että haastoi valkoiset professorit fiktiollaan keskusteluun sodan syistä. Tämä upposi, koska valkoiselle tarinalle ei ollut tilausta!

Meidän on kyettävä tarkastelemaan vuotta 1918 nykyajan ihmisoikeuskäsitysten ja sotarikossäädösten pohjalta. Tässä totuudessa on nähtävä sodan molemmat puolet. Punaisen osapuolen tarina on lähes aina vain uhrin tarina. Harva pohtii miettimään sitä sodan lopputulosta, jossa punaiset olisivat voittaneet. Olisiko osamme ollut sosialistinen kurjala Neuvostoliiton malliin vai nykyinen demokraattinen sivistysvaltio? Niinpä!

Juhani Melanen

Eduskunta käsittelee parhaillaan jättimäisen suurta hallituksen esitystä maakunta- ja SOTE-sektorin uudistamiseksi. Perustuslakivaliokunnan jäsenenä en kommentoi mitenkään keskeneräistä käsittelyämme, mutta sen voin sanoa, että paperia on karmea määrä ja että työtunteja tulee paljon kevään ja kesän aikana. Viime perjantaina yksi kuuleminen kesti yli viisi tuntia ja pidempiä on vielä tulossa. Perustuslakivaliokunta tekee omaa työtään eli arvio hallituksen esitystä suhteessa valtiosääntöoikeuteen. Itsenäisen Suomen historiallisen suuri uudistus vaatii sen arvoisen käsittelyn eikä kiire siksi saa pilata asianmukaista lainsäädäntöprosessia.  Esitetyn valinnanvapauden ja maakuntien järjestämislain lisäksi pakettiin kuuluu paljon muita liitännäislakeja. Juhannuksena olemme toivottavasti viisaampia lopputuloksesta. Viime kesänä palautimme paketin hallitukselle uudelleen valmisteluun, koska se ei olisi ollut peruslain mukainen.

Perustuslaki on hyvä aasinsilta myös Päijät-Hämeen tilanteeseen. Perustuslain mukaan julkisen vallan tehtävä on tuottaa jokaiselle suomalaiselle riittävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Lisäksi Suomen perustuslaki puhuu yhdenvertaisuudesta ja tarkoittaa sillä yksilön näkökulmaa. Voi tietysti kysyä ovatko SOTE-palvelut nyt yhdenvertaisia? Hollolassa voi päästä terveyskeskukseen neljässä tunnissa. Launeella voi joutua odottamaan neljä viikkoa. Kotihoidon kriteerit ovat meillä Suomen tiukimmat, samoin kotihoidon saatavuudessa on ongelmia niin resursseissa kuin työvoiman saatavuudessa. Hyvinvointiyhtymän taakkana on alueellisen tasa-arvon toteuttaminen. Lahdessa on perinteisesti ollut muuta maakuntaa vähemmän resursseja perusterveydenhuollossa SOTE-palveluihin ja se on näkynyt palveluiden laadussa ja saatavuudessa. Lisäksi samasta työstä tulee maksaa sama palkka. On kestämätöntä, että tähän ei maakunnassa ole päästy. Sen hintalappu on noin 5-6 miljoonaa euroa.

Hallituksen esittämän maakuntauudistuksen tulevaisuuden rahoitusmallien laskentaperusteet ovat monimutkaisia. Jos kunta säästää SOTE-menoista vuosina 2018 ja 2019, se saa jatkossa 2020-luvulla enemmän. Miten sitten Päijät-Häme, joka on jo vuosia vetänyt SOTE:n rahoituksen riman alakanttiin. Jo tehdyistä säästöistä ei palkita. Laskennallisesti Päijät-Hämeessä sosiaali- ja terveyspalveluihin käytetään noin 41 miljoonaa euroa vähemmän kuin pitäisi. Maakuntasoppa sekoittaa vatsoja ”stadilaisten” lisäksi myös meilläkin.
Tämän kuopan kattamiseksi PHKS:n kiinteistöön liittyvä vieraspääomaehtoinen ”sell and lease back” ratkaisun hakeminen oli yksi mahdollisuus. Se olisi vapauttanut pääomia juuri noin 40 miljoonaa euroa näille kriittiselle kahdelle vuodelle. Sopimuksessa kiinteistö olisi voitu lunastaa takaisin sopimuksessa sovitun määräajan päättyessä. Eli periaatteessa kyse on, vaikka autokaupasta tutusta leasing-rahoitusmallista. Yksityisellä sektorilla tämä on normaali tapa vapauttaa pääomia kiinteistöistä. Rahoitusmalli kaatui käytännössä rajoittamislain irtisanomispykälän tulkintaan. Näin kuntien ja kuntayhtyminen mahdollisuuksia tehdä oikeustoimia rajoitetaan. Esimerkiksi Turussa vastaava järjestely tehtiin onnistuneesti. Yhtymähallitus ei siis ole pelannut mitään uhkapeliä, vaan hakenut suunnitelmallisesti ratkaisua rahoituksen aukon täyttämiseksi vuosille 2018 ja 2019, joiden jälkeen järjestämisvastuu siirtyisi uudelle maakunnalle. Taustalla tässä on Sipilän, Orpon ja Terhon hallituksen esittämä Maakuntien Tilakeskus Oy, josta kasvaa Senaattiakin suurempi supervirasto.

Maakuntamallissa omistus halutaan keskittää valtakunnallisille supertoimijoille. Siksi Päijät-Hämeessä pitää omistajakuntien ja kuntayhtymän hakea yhdessä parhaat mahdolliset ratkaisut vuoden 2019 paineista selvitäksemme. Ratkaisu varmasti löytyy, jos on tahto. Massairtisanomisia ei halua kukaan, enkä sellaista tule koskaan esittämään. Tämä ei tarkoita, etteikö toimintaa pidä jatkuvasti tehostaa ja näin jo tehtykin. Kutsun toukokuun alussa kuntien hallitusten puheenjohtajat yhteiseen tapaamiseen eri ratkaisumallien löytämiseksi. 15 miljoonan euron aukko HYKY:n budjetissa vuodelle 2019 ei ole liikevaihtoon suhteutettuna suuri, mutta tässä tilanteessa se on paljon rahaa.

Launeen kirjaston tulevaisuus puhuttaa edelleen ja syystä. Olen saanut Launeelta huolestuneita yhteydenottoja tarvittavan remontin toteuttamiseksi. Kaikki perusteet toiminnan jatkamiselle ja jopa kehittämiselle ovat olemassa. Viime kädessä kyse on poliittisesta päätöksestä.

Ville Skinnari

Mediassa erilaiset muotisanat leviävät pikavauhtia. Niitä käytetään välillä niin estottomasti, että ilmaisu kääntyy välillä parodian puolelle. Nyt jo pienen inflaation kärsinyttä titteliä legenda käytettiin paljon esimerkiksi sellaisten olympia- tai MM-mitalistien kohdalla, jotka eivät löytäneet itselleen urheilu-uran jälkeen kummoisempaa ammattia.

Legendaarisen on korvannut adjektiivina eeppinen, joka on lainattu suoraan englannin kielen sanasta epic. Varsinkin amerikkalaiset käyttävät sitä mielellään, kun kyse on jostain mahtavasta tai elämää suuremmasta. Meillä Suomessa termiä ei ole juurikaan käytetty aikaisemmin kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolella. Se on tarkoittanut yksinkertaisesti vain kertovaa, vaikka wikisanakirja tunteekin jo tulkinnat unohtumaton ja merkittävä.

Jos jatketaan adjektiivien puolella, toimituspäällikköjen ja -sihteerien kieliseulan läpi livahtaa ilmoille liian usein sana megalomaaninen, kun on haluttu kuvata jotain todella suurta, ja pelkkä etuliite mega ei ole enää riittänyt. Megalomaaninen tarkoittaa kuitenkin yksiselitteisesti suuruudenhullua. Se on toki käyttökelpoinen termi silloin, kun puhutaan vaikkapa hankkeista, jotka ovat menneet suuruuden tavoittelussaan yltiöpäisyyden puolelle.

Takavuosien muotiadjektiivin, hektinen, käyttö vaikuttaisi olevan vähenemään päin – ja siitä korkeammalle taholle kiitos! En ole koskaan ymmärtänyt, miten normaali kiireinen arki, muuttuu jotenkin hienommaksi tai vielä kiihkeämmäksi, jos sitä kuvaillaan sanalla hektinen.

Sinänsä asiallinen ja pitkään käytetty verbi, johon törmäsi lähinnä vain sotauutisissa, eli eskaloitua (kiihtyä, laajentua), on taas muodostunut varsinaiseksi maanvaivaksi. Se on levinnyt kulovalkean tavoin Lähi-idän kriisipesäkkeistä aina kotimaiseen ihmissuhde- ja juorukirjoitteluun, kun vaikkapa julkkisparin perheriita yökerhossa kiihtyy sellaisiin mittoihin, että paikalla tarvitaan virkavallan apua. Ja jos välienselvittely laajenee vielä yökerhon ulkopuolelle, on saatu käyttöön sanan toinenkin merkitys.

Television puolella varsinkin makasiiniohjelmissa viljellään huoletta sanaa insertti, joka on myös formulatoimittajien erityisessä suosiossa. Suurin osa katsojista tuskin osaa antaa suoralta kädeltä sanalle selkeää suomenkielistä käännöstä, mutta asiayhteydestä usein selviää, että sillä tarkoitetaan etukäteen nauhoitettua ohjelman osaa, esimerkiksi haastattelupätkää.

Painettua sanaa puolestaan arvostellaan aika ajoin lööppijournalismista. Puhekielessä lööpistä on tullut monelle jo synonyymi sanoma- tai aikakausjulkaisun kansilehdelle. Todellisuudessa lööppi (ruotsiksi löpsedel) tarkoittaa lehden mainos- tai otsikkojulistetta, joka kiinnitetään yleensä kaupan tai kioskin ikkunaan ja lehtien myyntitelineisiin. Varsinaista lööppijournalismia eivät siis harrasta juurikaan muut kuin molemmat iltapäivälehtemme, sensaatiojournalismiin sortuvat ikävä kyllä muutkin julkaisut säännöllisin väliajoin.

Tähän loppuun muistutettakoon, että sana media, josta lähdin alun perin liikkeelle, ja jota edesmennyt toimittajapersoona Timo T.A. Mikkonen kehui omaksi keksinnökseen, on yleistermi. Sitä käytetään ainoastaan yksikkömuodossa. Samaan tapaan kuin sanoja musiikki, urheilu ja sää. Medioista puhuminen iskee korvaan yhtä pahasti kuin jos toimittaja kertoisi käyttäneensä juttunsa lähteinä meedioita.

Ilkka Isosaari

Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua #metoo –kampanjan ympärillä. Siis kampanjan, joka vastustaa seksuaalista häirintää. Vuoron perään median eteen on marssitettu eri henkilöitä, niin uhreja kuin tekojen tekijöitä. Kansa on ottanut tuomarin lailla kantaa näiden ihmisten kohtaloihin ja he ovatkin joutuneet kuka enemmän ja kuka vähemmän lynkkauksen kohteeksi. Riippumatta siis siitä, onko kyseessä uhri vai tekijä.

Tämänkaltainen arvostelu tuntuu olevan aikamme viihdettä: ensin meillä on jonkinlainen mielipide käsiteltävästä asiasta, sitten katsomme tv:stä, missä on ihmisen heikkokohta ajattelussa tai teoissa, ja lopuksi iskimme varmasti ja kovaa tuohon heikkoon kohtaan. Ikään kuin ensin naulitsimme ajattelullamme ihmisen ristille ja lopuksi vielä varmistaisimme ihmisen tuhon tekemällä hänelle keihään kärjellä kylkeen haavan. Tuttu toimintatapa ajanlaskun alun aamusta.

Kaikki me tiedämme, että keskustelu väärinkäytöksistä on hyvää ja tärkeätä. En yritä suitsia avoimuutta. Kuitenkin meidän täytyy muistaa, että olemme paljon vartijoita toisten ihmisten kohtaloista.

Sunnuntaina Launeen kirkossa luetaan kohta, jossa Mooses sanoo kansalle:
”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää.”
(5. Moos. 30: 19)

Teemu Reinikainen

Lapsibarometrin mukaan lapsista 10 prosenttia ei katso olevansa hyvä missään. Pari prosenttia ei koe tulevansa kuulluksi – ei kotona eikä päiväkodissa. Pari prosenttia lapsista ei nimennyt yhtään kaveria. Syrjätyminen ja huono-osaisuus näkyy etenkin pienten lasten perheissä. Kotiapua on vaikea saada. Tutkimus osoittaa myös, että joka neljäs kouluikäisenä sijoitetun lapsen äiti oli eläkkeellä tai pitkäaikaissairas. Joka viides äiti oli työtön. Työkokemusta äideillä oli vähän tai ei lainkaan. 70 prosenttia näistä perheistä sai toimeentulotukea. Onneksi tämä tilanne on vain pienellä osalla perheistä, mutta silti tilanteeseen tulee suhtautua erittäin vakavasti.

Tämä tilasto pysäyttää. Jokaisella pitää olla oikeus edes unelmoida tulevaisuudesta. Oma kokemukseni on, että lasten oman uskon vahvistaminen vaatii työtä. ”En mä ole siinä hyvä – en mä osaa” on vastaus liian usein. Näin se on meilläkin kotona. Vanhempien tehtävä on luoda uskoa lapsilleen ja yhteiskunnan tehtävä on huolehtia, että kaikilla on mahdollisuus luoda tulevaisuuttaan. Näin se pitäisi olla, mutta ei ole. Lapsuuden harrastuksien kalleus, koulutuksen pienikin maksullisuus eriarvoistaa lapset ja nuoret. Lukiokirjojen maksullisuus rasittaa perheitä liikaa. Hallituksen esittämä oppimateriaalilisä eriarvoistaa sekin. On aika noloa joutua koulussa sellaiselle listalle, jossa lisärahan tarpeen hakijat tulevat julki. Koulutuksen ilmaisuus kaikille on siksi paras ratkaisu.

Päijät-Hämeessä oireillaan aivan kuten muuallakin Suomessa – jopa pahemmin. Hyvinvointiyhtymä avaa perhekeskustoiminnan jokaisessa kunnassa. Neuvolan ja päiväkodin rooli yhdenvertaisten mahdollisuuksien ja tasa-arvoisen maailmankuvan luomisessa on merkittävä.

Ikäihmisten liikuntaan ja harrastuksiin panostetaan muualla enemmän kuin Lahdessa. Kuntoliikuntapaikat ovat usein jopa ilmaisia. Islannissa jokainen yli 67 vuotta täyttänyt saa käyttää uimahallia ilmaiseksi – Espoossa 68 vuotiaat ja yli saavat sporttirannekkeet, joilla voi käyttää ilmaiseksi palveluita. Lasten ja nuorten liikuntapaikkojen maksuttomuus ja keskustelu sen ympärillä jatkuu ja hyvä niin. Jos yksi lastensuojelupaikka maksaa melkein 100.000 euroa vuodessa, niin mitä maksaa sen ennaltaehkäisy?

Viime syksynä esitimme opetus – ja kulttuuriministeriön asettamassa asiantuntijaryhmässä, että vähävaraisten nuorten harratuksiin lisätään miljoonan euron tukiavustus valtion budjetista. Rahoitus olisi ohjattu kuntiin tai muuta kanavaa käyttäen, josta niitä olisi voinut perhe hakea kulutositteita vastaan. Luovutimme raportin urheiluministeri Sampo Terholle. Keskiviikkona julkistetussa hallituksen puoliväliriihessä rahaa ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut.

Ville Skinnari 
kansanedustaja

Moni suuri kulttuurinystävä on ollut innoissaan huomattuaan, että suomalaisen teatterielämän kauhukakara, Jussi Parviainen on taas iskussa. Yhtä moni samasta porukasta on vetänyt herneet nenäänsä tai aamukahvit väärään kurkkuun. Taidepiireissä oltiin jo lyömässä vetoa, että 2013 törkeän pahoinpitelyn uhriksi joutuneen Parviaisen saaga vetelisi viimeisiään, ja että hänen aivotoimintansa olisi ratkaisevasti heikentynyt.

Viimeaikaisten julkisten esiintymisten perusteella 62-vuotias mies on kuitenkin erittäin hyvävointisen oloinen, ja hänen ilmaisunsa on tavoittanut takavuosien räväkkyyden, paitsi että ajatuksista saa tavallinen kaduntallaajakin selvää. Järkälemäisen Jumalan rakastaja -muistelmateoksen kirjoittaminen yhdessä toimittaja Maria Roihan kanssa ei ole selvästikään vienyt voimia, joten tiiliskivi odottaa kohta yöpöydälläni – tai tarkemmin ottaen lattialla, sängyn vieressä – lukemistaan. Aion kahlata sen läpi samalla intensiteetillä kuin Jörn Donnerin monipolvisen Mammutti-kirjan.

Itselleni ei ole koskaan muodostunut selkeää ja ehdotonta mielipidettä Parviaisen taiteesta – en ole lytännyt tai ylistänyt häntä. Kävin katsomassa kohua herättäneen Valtakunta-näytelmän Helsingin Intimiteatterissa 1985. Siinä huomiota eivät kiinnittäneet niinkään Juska Parmaa esittävän Parviaisen masturbaatiokohtaukset, kuin tämän äitiä näytelleen, Pirkko Mannolan uskomaton ja fyysisesti vaativa roolisuoritus.

Ensi-iltaansa 1990 tullut, Pekka Lehdon Yksinteoin oli mielestäni onnistunut elokuva – nimenomaan itseironisuutensa vuoksi. Se oli miehen näkökulmasta kuvattu, täysin yksipuolinen kertomus Parviaisen ja Sanna-Kaisa Palon avioerosta. Kerran taas Parviainen kävi Seura-lehden päätoimittaja Heikki Parkkosen kutsumana Yhtyneiden Kuvalehtien kesäpaikassa Espoossa, pitämässä vetäytymisseminaarin avauspuheen, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Verryttelypukuun sonnustautunut ”luovuusvalmentaja” poistui paikalta Mersullaan, jossa oli kullanväriset vanteet, yhtä pöllämystyneenä kuin kuulijat, mutta nappasi performanssistaan hyvä tilin.

Olen näihin päiviin saakka miettinyt, miten paljon Parviaisen edesottamuksissa on ollut kärsivän suomalaismiehen rehellistä tilitystä vai näytteleekö hän ”tunnustuksissaan” ja panee meitä kaikkia halvalla. Tämän vuosikymmenen alussa Parvianen piti juorublogia, joka oli rajuudessaan paljon henkeäsalpaavampaa luettavaa kuin yksikään Seiskan kohujutuista. Mies heitti julkkiksista, heidän oikeilla nimillään, sen luokan paljastuksia, että moni lukija odotti oikeussalin ovien paukkuvan.

Raastupaan ei koskaan menty, eli oliko halpahintaisen kirjoittelun tarkoituksena vain hankkia työrauha seuraavalla projektille, koska lähes jo koko Suomi näytti pitävän Parviaista umpihulluna. Blogitekstien seassa oli myös vakavampaa puhetta, muun muassa kovaa kritiikkiä kehoaan leikkauksilla tai lisäaineilla muokkaavia henkilöitä kohtaan.

”Tapasin Pakistanissa useita yli satavuotiaita ihmisiä, joiden ravinto koko elämän ajan oli ollut varsin yksinkertaista ja asuinolot hyvin puutteelliset. Mutta he olivat aina päivän valoisan ajan ulkona ja kävelivät välimatkat. Hengittivät ulkoilmaa ja olivat vapaita kaikista läntisen maailman neurooseista; mitä pitää syödä ja kuinka usein ja mitä aineenvaihdunnan kiihdyttimiä, lisäaineita ja lisäravinteita pitää niellä tai iskeä piikillä kankkuun. Monet heistä eivät olleet saaneet edes perusrokotuksia ja voivat paljon paremmin fyysisesti ja henkisesti”, Parviainen kirjoittaa. Löytyisiköhän näiden oivallusten takaa myös selitys hänen nykykunnolleen?

Ilkka Isosaari